Lumo

Luku 21: Valosta valoon

Kidehlin kämmenet ovat kylmät. Hänen kehonsa mahtuu lehvien taa, sisälle tuotu luonto piilottaa hänet hetkeksi. Kuningattaren lämpö on lopussaan. Kidehl värjöttelee Ellsworthin suvun pienessä metsämukaelmassa pitäen tiukasti kiinni itsestään. Yksikään tuuli ei pääse sisään, mikään ei heiluta Kidehliä. Silti hänestä tuntuu, että jokin yrittäisi raastaa hänet irti perustuksistaan.

Joku tuo hämärtyneeseen lasihuoneeseen valoa. Kidehl säpsähtää, painaa päänsä pensaan suurten lehtien taa.

"Kidehl?" Magdalenan ääni on kuin laulu. Kidehl ei vastaa siihen. Hän pidättää hengitystään, sulkee silmänsä. Tekee itsensä olemattomaksi.

"Kidehl." Ääni on lähellä, valo läikkyy suljettujen luomien takana. "Sinä tiedät, ettei tätä voida enää lykätä pitemmälle."

Kidehl avaa silmänsä. Mustat linnunsilmät pitkien ripsien takana. Magdalenasta näkyy vain tumma, harmaa huppu ja valoa pitelevä käsi. Kidehl ei sano mitään. Hän on käpristynyt itseensä kuin lapsi. Magdalena kumartuu hänen puoleensa. Huppu paljastaa tuikkivat silmät ja hymyilevän suun.

"Olemme valmiita lähtemään." Aika on kulunut loppuunsa. Kidehlin viisarit eivät liiku enää yhteenkään suuntaan, aika on saanut hänet kiinni. Magdalena vetää hupun päästään. Siinä, missä Kidehl odottaa näkevänsä olkapäille soljuvat suortuvat, onkin tasamittainen polkka. Hiukset kiertävät kuningattaren kasvoja korostaen hänen herkkää kasvonmuotoaan. Kidehl ei silti voi olla hengähtämättä.

"Teidän hiuksenne..."

Magdalenan hymy on pelkkä aavistus.

"Kuningatar ei voi jättää linnaansa tunnistettavana."

"Tehän lähditte valloittamaan Runankin itsenänne."

"Tästä matkasta kukaan ei saa tietää mitään."

"Mutta teidän hiuksenne... Ne olivat niin kauniit."

Magdalenan liekkien lailla tanssivat hiukset. Hänen kruununsa. Väritöntä kaapua vasten ne ovat yhä kauniit, mutta Kidehl tuntee kylmyyden kiinnittyvän luihinsa katsellessaan täysin erilaista Magdalenaa. Kuningatar on himmentänyt hehkuaan hänen vuokseen.

"Hevoset ja saattajat ovat valmiina. Meidän tulee vain mennä."

"Hevoset? Tehän tiedätte, että minä en kykene ratsastamaan."

"Sinä tulet minun kanssani. Me lähdemme kaksin, saattojoukkio tulee perässä, jotta kukaan ei osaa yhdistää heitä minuun. Soledhan kuninkaiden joukot ovat voineet soluttautua minne tahansa."

Magdalena puhaltaa kynttilänsä sammuksiin, keinotekoinen metsä lepää yön katon alla. Melisenden yö on valkeampi kuin missään muualla, päivän kajo jää taivaanrantaan. Magdalena nousee ylös, Kidehl tarttuu vaistonvaraisesti tämän käteen. Hetken hän pitää tämän kapeasta ranteesta kiinni ymmärtämättä, miten paljon puristaa, miten paljon tahtoo vain jäädä.

Kuningatar ei sano mitään. Hän katsoo Kidehliä, tämän kohonneita kulmia, väriseviä huulia. Hänen on vietävä Kidehl mukanaan, jotta pimeys ei kurota kaikille Kalonian laidoille.

"Tule", Magdalena kuiskaa, "me menemme yhdessä." Kidehlin käsi päästää irti kuin muuttuisi hervottomaksi, lakkaisi tuntemasta. Hetken Kidehlin katse pysähtyy. Sitten hän nostaa päänsä, hymyilee niin, että hampaat näkyvät.

"Tietenkin." Kidehl ojentaa kätensä, saman, joka vasta hetki sitten valahti tunnottomana hänen syliinsä. Magdalena ottaa käden vastaan ja vetää Kidehlin pitkine raajoineen ylös. Kidehl ei ehdi reagoida, kun kuningatar vie kätensä hänen vyötäisilleen, kietoo hänet tiukkaan syleilyyn.