Lumo

Luku 32: Luomien takainen pimeys

Kuollut ei paina paljoakaan. Menetys on raskaampi kuin hervoton ruumis, joka lojuu Sigridin sylissä. Tytön askellus on hidasta, kuolema istuu hänen harteillaan, painaa niitä lysyyn. Edha kannattelee silloin, kun Sigridin sietokyky saavuttaa rajansa. Niila pysyy hänen sylissään, kunnes kylän rajat tulevat vastaan.

Katseet ensimmäisten vastaantulevien kasvoilla polttavat merkkinsä iäksi Sigridin lihaan. Suurenevat silmät, avatut suut, sanomattomat sanat. Sigrid tietää, ettei tule koskaan unohtamaan, miltä tuntuu ymmärtää kuolema vasta toisten kasvoilta. Hän lukee järkytyksen. Kauhun. Surun. Pelon niiden takana. Hän ymmärtää kantavansa toista, pitelevänsä kehoa, jossa tämä ei enää ole. Sigrid ei sulje silmiään. Hän ei luovu taakastaan, ei päästä Niilaa lipumaan pois.

Kyläaukiolla seisovat Ilias ja Sylvia Yvonne rinnallaan. Yvonne reagoi ensin, hänen kasvoilleen leviää ilme, jollaista Sigrid ei ole koskaan niillä nähnyt. Tunne lävistää Sigridin, hän painuu polvilleen ystävänsä keho yhä otteessaan. Kun Ilias kääntyy, Sigrid ei tunne enää sormiaan. Hän koskettaa jotakin kylmää, mutta ei ymmärrä käsiensä lepäävän Niilan poskilla.

"Minun poikani." Iliaksen kasvot pysyvät kivenkovina, järkkymättöminä surun muureina. "Minun ainoa poikani." Mies astuu eteenpäin, empii, pysähtyy. Kuin ei tietäisi, kuinka kohdata poikansa eloton ruumis. Vuodet kylänjohtajana eivät ole valmentaneet häntä ottamaan surua vastaan, kutsumaan sitä sisälle asti.

Ilias laskeutuu polvilleen, Sigrid ei siirry, vaikka hetki kuuluisi yksin isälle ja pojalle, kahdelle menetetylle. Sigrid pitää Niilaa sylissään, kun Ilias kuljettaa kämmeniään pojan kylmiksi käyneillä kasvoilla.

Iliaksen keho painuu kaksin kerroin poikansa ruumiin ylle.

Vasta silloin Sigrid nousee, väistää miehen kivun tieltä. Hän kohtaa Sylvian ja Yvonnen, naiset, joista kumpikin toimi omalla tavallaan Niilan äitinä. Yvonnen kasvot ovat lohduttomat, Sigrid ei tiedä, mitä nainen näkee katsoessaan Niilan kylmennyttä kehoa. Sylvian ilme on kuin miehensäkin. Kivenkova. Kuin sisällä ei olisi enää ketään.

"Rouva Abel, hän..." Sigridin ääni murtuu. Kyyneleet ovat yhä vapaat kulkemaan, hän ei kykene estämään niitä. Pimeys on kaikkialla.

"Kuinka?" Sylvian silmät suurenevat, Sigrid erottaa vuosien epätoivon. Äiti katsoo poikansa veristä kehoa ymmärtämättä syytä syvänpunaisille jäljille tämän kehossa. Edha ei kyennyt pelastamaan Niilaa. Sigrid ei voinut käyttää voimaa edes jälkien siistimiseen, Niila näyttää eläimeltä, jota on isketty harkitsemattomasti kaikkialle.

Totuus painaa Sigridin harteita lysyyn. Niilan kuolevat silmät, harhailevat, vielä vaivoin tietoiset. Verinen noro leualla. Pyyntö, hento, miltei rukous.

Älä kerro äidilleni, että Esther teki tämän.

Sigrid ei ymmärrä pyyntöä, ei sen syytä eikä ajankohtaa. Sen sijaan hän ymmärtää ystävyyden merkityksen, pyyntöjen voiman. Hän supistaa suunsa, pudistaa päätään. Yvonne katsoo häneen. Sigrid tietää naisen ymmärtävän. Kenties jopa paremmin kuin hän.

"Minä en tiedä", Sigrid kuiskaa. Sylvian ei tarvitse tietää, vaikka Sigrid ei ymmärrä, mikä sai Niilan päästämään kuolevilla huulillaan moisen pyynnön. Sylvia nyökkää, äidin ylpeys karisee. Jäljelle jää suru, syvä kuin hauta. Sylvia kävelee miehensä viereen, poikansa ruumiin äärelle ja painaa päänsä alas. Huuto pakenee naisesta vavahduksina. Sigrid säikähtää ääntä, sillä kuulee siinä edhan kaiun. Voima on jättänyt lapsensa synnyttäneen naisen jo kauan sitten, mutta sen sisältämä tunne on säilynyt. Sylvia huutaa, mutta ei kuin kuoleva. Vain lapsensa menettänyt äiti voi päästää yhtä eläimellisen ja raa'an äänen.