Lumo

Epilogi: Aamunkoi

Aurinko läikkyy puiden takana, värjää sammalpeitteen hehkuunsa. Neljän huppupäisen askeleet kulkevat metsän halki. Linnunlaulu soi puiden latvoissa, perhoset tanssivat ilmassa. Vihreä on ottanut metsän omakseen, peittänyt kaiken huntuunsa. Kesä on saapunut, aurinko kohoaa kasteen jälkeen ja helisyttää oksia.

Edhan tuntu suonissa valmistaa kulkijoita tulevaan matkaan. Eldithin reunalla, jossa metsä lakkaa kuin leikaten ja kova maa ottaa kulkijat vastaan, nelikko pysähtyy. Yvonne ojentaa kätensä, kutsuu piiriään yhteen.

Maailma on repaleinen. Johto vaihtunut, yö väistynyt. Aurinko koskettaa uutta manteretta, vierasta, mutta toivon täyttämää. Sormet hipovat toisiaan, edha kiertää kehosta toiseen. He eivät sano hyvästejä. Hyvästien aika ei ole vielä, sillä kaikki on vasta alussa, maailma on heidän puhdistuksensa jäljiltä nuori. Piiri päästää irti. Yvonne nyökkää. Piiri ottaa ensimmäisen askeleen Eldithin rajojen ulkopuolelle yhdessä.

Viimeiset katseet ennen eron hetkeä. He palaisivat yhteen. Maailma on vielä nuori. Ne, joiden veri vuodatettiin sen synnyttämiseksi, lepäävät sydämissä, pysyvät aina mukana. Yvonne kävelee tottunein askelein kylän rajan yli, astelee sammalenvihreä viitta liehuen kohti Soledhaa. Reitti on hänelle tuttu. Hän on kulkenut maan halki sen ollessa vasta uusi. Sigrid hymyilee hänen peräänsä. Yvonne saa astua jälleen nuoreen maailmaan, tuntea sen tuulet vasten kasvojaan.

Sigrid kohtaa Kidehlin ja Illusian ennen kuin erkanee heistä. Kidehl aikoo Runaan. Hän palaa vanhaan kotiinsa kertomaan kaikesta siitä, mitä on oppinut maailmasta ja itsestään. Tasapainoa sisällään kantava Kidehl saisi vielä paljon aikaan. Kun hän kääntää selkänsä piirille, Sigrid tuntee jonkin läikkyvän sisällään.

Vain Sigrid ja Illusia seisovat vielä kylän laitamilla. Illusia menee Melisendeen, maanosaan, jonka hallinto murrettiin. Maanosaan, jossa Jeremia kuoli. Sigridin sisin on täynnä kysymyksiä, kun he hyvästelevät toisensa. Hän tietää, että kaiken jälkeen he kaikki kohtaisivat toisensa Eldithin rajalla, itkisivät ja nauraisivat, kysyisivät pois kaiken sydäntä kaihertaneen.

Pimeyden verho on vedetty pois. Sigrid ei vielä tiedä, minne hänen jalkansa hänet kuljettavat. Kun hän lähtee kävelemään, aron kevyt tuuli puhaltaa hupun hänen päästään. Viileä ilma tuntuu raikkaalta kasvoja vasten. Kyynelten valuessa kasvoille Sigrid tuntee auringon lämmön ihollaan. Maailma on herännyt uuteen aamuun.