Lumo

Luku 8: Pala valosta

Vanhan puun runko on syviä haavoja täynnä. Oksat haarautuvat eri suuntiin, puu kohottaa kohti valkoista taivasta. Tyttö seisoo sen juurella tuntien sen suonissa juoksevan voiman, kuullen vuosia oksistoissa kulkeneet kutsut. Puu puhuu hänelle. Kutsu on syntynyt sen sydämessä, ja kuten kymmenille aiemminkin, se kuiskii nyt tytölle, kutsuu tätä luokseen.

Tyttö kuljettaa sormiaan puun haavoittunutta pintaa pitkin, tunnustelee liuskoittuvaa kaarnaa. Tässä maailmassa Kaarnan nimen on perinyt varoittava satu, vaarallinen yön olento, jota tyttö ei osaa pelätä sivellessään puun kylkeä. Häntä on opetettu pelkäämään, mutta hänen pelkonsa on toisaalla. Tänään aamu on auennut kirkkaana ja ollut hänelle armollinen. Silti hän tuntee puun kutsun, erottaa keinuvat oksat, joiden jatkoksi hän tahtoo liittyä. Siihen ei lomitu pelkoa, vaan ainoastaan velvollisuudentuntoa. Tyttö kuuluu osaksi puuta, osaksi köyttä, jonka voi niin helposti sitoa oksalle.

"Esther!" Illusian ääni kaikuu metsässä. "Esther, missä sinä olet?"

Tyttö havahtuu nimeensä, mutta pysyttelee puun läheisyydessä. Se saa hänet silloin, kun ihmiset pettävät hänet viimeisen kerran. Kynnet uppoavat kaarnaan, kun Illusia kävelee puun juurelle, aivan liian lähelle häntä.

"Täälläkö sinä olet ollut koko päivän?" Illusia kysyy vihreät silmät täynnä jotakin myötätunnon kaltaista. Esther nyökkää. "Piiri kokoutuu aivan pian, olisitko ystävällinen ja tulisit mukaan?"

Piirin viides jäsen katsoo Illusiaa kuin ei ymmärtäisi lainkaan, mistä tämä puhuu. Kevätlintujen laulaessa ja puiden oksien heiluessa tuulessa hän tahtoo tiedostaa vain ympäristönsä, elää sen kautta, nauttia luonnosta ilman ajatustakaan voimista tai piiristä. On vain metsä, viileä tuuli korkealla oksistossa.

Esther irrottaa otteensa puusta, sillä Illusian katse vaatii häntä takaisin todellisuuteen. Esther päästää irti oksiston kutsusta, velvollisuudestaan. Illusia ojentaa tytölle kätensä vain varmistaakseen, ettei tämä pääse juoksemaan omille teilleen. Eldithin metsissä on paljon paikkoja, jotka vain Esther tuntee kulkiessaan puiden alla paljasjaloin päivästä toiseen.

Puut humisevat nuorten naisten kulkiessa syvemmälle metsään, kauemmas puusta.

"Taasko sinä olit haaveilemassa?" Illusia kysyy välttäen moitetta äänessään. "Yvonne on sanonut sinulle, ettet saa viettää kaikkia päiviäsi hirttopuun juurella."

"Se ei ole hirttopuu", Esther vastaa vaisusti.

Illusia pysähtyy. Hän päästää irti Estherin kädestä ja vie kätensä tämän kasvoille. Esther on sairaalloisen pienikokoinen ollakseen jo täysi-ikäinen. Koskiessaan Estherin paperinvalkeita, lommoposkisia kasvoja, Illusia pyrkii irrottautumaan kyläläisten ennakkoluuloista.

Illusian kosketuksen piirissä oleva tyttö on menettänyt hiuksensa, naiseutensa kruunun. Estherin pää on kyläläisten toimesta ajeltu hiuksettomaksi. Hiusten puuttuminen korostaa Estherin rujoja, kovia piirteitä ja suuria silmiä, jotka ovat kuin kaksi tyhjiötä. Ne nielevät kaiken valon antamatta mitään takaisin. Joskus Illusiasta tuntuu, että hän on ainoa, joka vielä kykenee katsomaan Estheriä silmiin.

"Tuo puu on kuten mikä tahansa muukin puu", Illusia sanoo, vaikka tietää sanansa valheiden mädättämiksi.

"Se haluaa minut", Esther sanoo pudistaen päätään, pakottaen Illusian vetämään kätensä takaisin, "minä kuulun sen jatkoksi."

Illusia pudistaa päätään ja huokaisee, mutta ei kuten kylän vanhat rouvat, jotka kuiskivat tytön hulluudesta tämän kulkiessa ohi. Illusia ei koskaan huokaisisi sillä tavalla. Yvonne uskoo tyttöön ja tämän kykyyn hallita edhaa. Lovisakin uskoi. Hän piti aina Estherin puolta kyläläisten kääntyessä tätä vastaan. Illusiankin täytyy vielä yrittää.