Lumo

Luku 33: Yhden suvun tarina

Taivas on vain katto, jonka takana ei ole mitään. Maa on kylmä, ilma viileä. Puissa tuulee, se on luonnon tapa olla armollinen. Hämärä ei ole vielä laskeutunut, yö pysyy kannattimiensa takana. Esther on kyykistynyt pieneen tilaan, käpertynyt aivan liki itseään siten, että hengitys kaikuu koko kehossa.

Risut rasahtelevat askelten alla. Esther on niin sykkyrällä, että ei erota tulijaa, vaikka tämän mukanaan tuomansa energia on tuttu. Veli kumartuu hänen ylleen, sivelee varoen hänen selkäänsä. Merkitsee kosketuksellaan jokaisen selkärangan nikaman, jokaisen miltei paperi-ihosta läpi työntyvän luun.

"Siskoseni", Inje kuiskaa, "nouse ylös." Ääni on pehmeä, miltei kuiskaus. Vain aavistuksen liian irrallinen ollakseen hellä. Esther ei nosta päätään. Maaperä ei ole tuttu, hersi kiertelee kaikkialla. Portin toisella puolella hän ei ole kuin kotonaan. Hän painuu tiukemmin vasten vierasta, kylmää maata.

"Miksi sinä itket?"

"Minä en itke."

"Niilanko vuoksi sinä suret?"

Esther säpsähtää ylös. Hänen mekkonsa on mudassa ja veressä, valkea väri lian alla nauraa hänelle. Injeä ei näy enää missään, vaikka käden kosketus tuntuu yhä lämpönä selässä. Estherin katse harhailee löytämättä poikaa. Mikään ei ojenna hänelle tukeaan, maailma on peittynyt veren pinttyneeseen hajuun.

"Minä en pysty tähän", Esther parahtaa. Hän tietää Injen kuulevan. Inje osaa piiloutua. Veli ei ole enää kuin ihminen. "Hän... hän on kuollut." Esther ojentaa ohuita ranteitaan. Veri täplittää käsivarsia kaikkialta.

"Se on sinun vikasi, eikö olekin?" Injen ääni ei ota paikkaa, se kiertää Estheriä kaikkialta. Hän ei osaa sanoa, mistä suunnasta se lähestyy häntä, se tuntuu vaihtavan suuntaa, tunkeutuvan hänen luihinsa.

"Minä en halunnut sitä. En halua tätä, en mitään tästä."

"Sisko rakas, sinuun ei enää satu. Ei ollenkaan."

"Sama kipu on kaikkialla ympärilläni. Maailma huutaa."

"Sinä totut siihen. Hersi ottaa aina aikansa."

"En kestä enää."

Estherin olemus hajoaa kuin jään pinta. Hän käpertyy uudelleen itseensä. Maa ei ota häntä vastaan, se pysyy kylmänä hänen allaan. Puut kaartuvat, tuntuvat heiluvan kuin hersi aikoisi taittaa ne. Esther ei enää tiedä, minne katsoa, kun Injen ääni täyttää metsän.

"Niilan täytyi kuolla", ääni kieppuu Estherin ympärillä, "hänen elämänsä ei voinut jatkua sen jälkeen, kun hän ymmärsi."

"Miksi sinä et vain tappanut heitä kaikkia? Miksi et vain kohtaa äitiäsi? Hänethän sinut pitää tappaa. Miksi minun piti... Niila..."

Puun oksat kumartuvat pyyhkimään kyyneleet Estherin poskilta. Oksa on musta ja kova. Esther yrittää nousta ylös, mutta jalat tuntuvat tunnottomilta. Luut niiden sisällä liikkuvat, lihakset muodostuvat uudelleen. Hersi tekee kaikesta omanlaistaan. Esther ei uskalla liikkua, paniikki asettuu hänen lihaansa, sitoo hänet maahan.

"Loppu on käsillä", Injen nauru kaikuu metsässä. Vihdoin Esther kuulee sen niin kuin se on aina ollutkin. Irrallinen. Täysin epäinhimillinen. "Esther, sisko rakas, sinä et enää tuota minulle iloa. Et tuottanut isällekään."

"Isä on kuollut. Hän on poissa piirin vuoksi."

"Aivan. Ja silti sinä rakastat piiriä yhä."

"En rakasta, he ovat Yvonnen tahdon orjia, he –"

"Sinä toistat minua. Kaiku, sisko rakas, se sinä olet. Missä sinun oma äänesi on? En ole vielä koskaan kuullut sitä."

Esther ei ole varma, onko korkeiden mäntyjen takana taivasta. Jos on, se on täynnä reikiä, joista pelko pääsee valumaan maan ylle. Kaikki täyttyy pelosta, Esther ei tunne enää käsiäänkään, keho on täysin eristänyt itsensä häneltä. Kontrolli pyyhkiytyy pois, Estherin sisällään kantama pimeys on saavuttanut hänet.