Lumo

Luku 7: Iltapäivän auringossa

Yksikään aamu ei ole toisensa kaltainen, vaikka aurinko kohoaakin linnan ylle ja valaisee laakeaa maata jokaisen yön jälkeen. Kidehl herää kiitollisena siitä, että saa tuntea kalliin kankaan ihoaan vasten, herätä keskeltä elämää. On kulunut vain muutama päivä Melisendessä. Kidehl on oppinut ymmärtämään, miltä kiitollisuus tuntuu.

Magdalena huolehtii, että Kidehl saa arvoistaan kohtelua. Hänet vaatetetaan hyvin, ruokitaan ja suitaan siistiksi. Kidehl tuskin ehtii laskea käytävien korkeita, valkoisia pylväitä tai jokaista lupiiniasetelmaa, joilla huoneita koristellaan.

Auringon kohottua korkeimpaan kohtaansa kuningatar saapuu henkilökohtaisesti Kidehlin luo. Magdalena on pukeutunut kevyempään, lyhythihaiseen mekkoon. Sen väri on hennon valkoinen. Persikanvaaleat suortuvat valuvat vapaina harteille. Kidehl ei tiedä, mihin katsoa, kun kuningatar kävelee hänen luokseen hänen istuessaan hänelle annetun huoneen ikkunalaudalla.

"Tervehdys, Kidehl", Magdalena tervehtii ojentaen Kidehlille kätensä. Kidehl laskeutuu alas ikkunalaudalta ja ojentaa kätensä kuningattarelle osaamatta hävetä eleensä kömpelöyttä. Kidehlin raajat ovat pitkät ja hontelot, hänen koko ruumiinsa tuntuu pitkältä nukelta, jota omistaja ei osaa vielä kunnolla hallita.

"Hyvää päivää, teidän korkeutenne. Millä asialla tulette luokseni?"

"Kertomukseni jatkuu tänään. Minä aion näyttää sinulle jotakin."

"Palaammeko me kirjojen pariin?"

Magdalena pudistaa päätään. Hänen hiuksensa ovat vapaina kuin silkkiä.

Kuningatar kuljettaa Kidehlin kädestä pitäen mukanaan. Eläväinen hallitsija ei pysähdy odottamaan, että Kidehl pysyisi hänen perässään. Hän kulkee omaa tahtiaan, omien säveltensä ohjaamana. Portaat johtavat kuningattaren ja noidan lasilla suojatulle tasanteelle.

Magdalenan kasvot eivät pysy enää tyyninä hänen avatessaan raskaan oven lasitasanteelle. Hymy kiipeää huulille, silmiin syttyy tähtiä. Kunigatar päästää irti Kidehlin kädestä, astelee huoneeseen kuin tanssahdellen. Hetken Kidehl erottaa Magdalenasta jotakin menetettyä, herkkää ja peittelemätöntä. Kuin lapsi hallitsijassa ottaisi vallan, tanssahtelisi lasisen huoneen valossa. Kidehl tietää katsovansa heijastumaa jostakin, jota ei ole olemassa muualla kuin täällä. Mitä Magdalenan on täytynytkin menettää, se kipinöi hetken ajan naisen koko olemuksessa.

"Katso ympärillesi", Magdalena nauraa ja levittää kätensä osoittaakseen kaikkea ympärillään. Lasitasanne on täytetty erilaisilla kasveilla, korkeilla ja matalilla. Sellaisilla, joita ei kasva etelässä. Kidehl katsoo vierestä, kuinka kuningatar riisuu arvoasemansa ja ylpeytensä pyörähdellessään hänen edessään. "Edha elää täällä. Katso, kuuntele. Tunnetko sinä nämä kasvit?"

Tila on kuin pienikokoinen metsä. Oma ulottuvuutensa, lasilla eristetty, valossa kylpevä. Kidehl ei ole koskaan tuntenut itseään yhtä ulkopuoliseksi kuin katsellessaan Kalonian kuningattaren kepeää riemua iltapäivän auringossa.

Kidehl kumartuu mättäiden puoleen, koskettaa pitkillä, kapeilla sormillaan kasveja, jotka hänen tulisi tuntea. Joita hän ei ole koskaan nähnyt Runassa saati Melisendessä. Kun sormet hipaisevat kasveja, Kidehlin sisällä herää kipinä. Ei kokonainen loimu, pelkkä kaistale kokonaisesta tunteesta. Kaiku.

"Isäni rakennutti tämän paikan ymmärtääkseen edhaa", Magdalena kertoo kumartuessaan Kidehlin vierelle. "Kaikki täällä on peräisin Eldithistä. Mitään ei ole riistetty luontoa satuttaen, älä huoli."

"Nämä ovat muistoja."

"Anteeksi kuinka?" Magdalenan kasvoilla käväisee varjo.

"Muistoja edhasta. Sen voi vielä tuntea kasveissa. Mutta ydin on kuollut. En tavoita sitä."