Lumo

Luku 5: Kaliseva metsä

Valot sammuvat yksi kerrallaan. Hiljaisuus laskeutuu harsona Eldithin kylän ylle. Ilias Abelin käskystä metsän laidalla seisoo kaksi henkilöä vartiossa. Jokaisena yönä jonkun täytyy kohdata yön musta, kuhiseva massa, helisevä metsä sen takana. Niila seisoo metsän laidalla ilman lyhtyä tai kynttilää. Sigrid on asettunut hänen vierelleen. Asento ei pyytele anteeksi. Ilias ei osoittanut ilahtumisen merkkejä ideasta laittaa kuolleen Andersenin eloon jäänyt sisko poikansa kanssa vartioon. Sigrid ei vierasta ajatusta. Hän ei ole siskonsa.

"Jokin liikkuu", Sigrid kuiskaa. Hän ei uskalla kohottaa ääntään, sillä metsä saattaisi vastata. Sigrid on puristanut kätensä nyrkkiin, hiljainen voima sykkii sormenpäissä, pitää pimeän poissa kylästä.

"Me olemme valmistautuneet."

"Ensi yön vartijat eivät välttämättä ole. Isäsi voi asettaa paikallemme kenet tahansa kyläläisistä. Meistä vain viisi ymmärtää jotakin siitä, joka metsässä liikkuu."

"Me viisi olemme hengissä vielä auringon noustuakin. Me tulemme aina olemaan suojelijoita."

Sigrid irvistää. Liikehdintä metsässä kasvaa, äänet kohoavat ylempiin kerroksiin. Metsä liikkuu, hengittää. Kova kalahtelee kovaa vasten kuin luu. Sigrid on kuullut vastaavan ensimmäistä kertaa ollessaan juuri ja juuri sen ikäinen, että saattaa muistaa sen. Pelkkä taimi.

Silloin isosisko oli taputtanut päähän ja nauranut, sanonut, että Kaarna se siellä pitää pitojaan ihmisten nukkuessa. Sigrid oli kysynyt Kaarnasta. Vastaukseksi hän sai sormen suulleen, ssh, nämä ovat aikuisten satuja, vaarallisia ja mustia. Isosisko kertoi olennosta, joka eli pimeästä voimasta. Voima oli väkevää ja nälkäistä, se tahtoi levittäytyä. Kaarna oli sen keskiössä, ei enää ihminen, ei enää täysin elävä. Silti sen sisällä sykki ihmissydän, kokoon kuivunut ja näivettynyt. Sydän, jolla oli aina nälkä.

Lapsena tarina oli hämmentänyt Sigridiä aina niin kauan, että hän ymmärsi jokaisen kylässä tuntevan sen. Kaikki tiesivät metsässä elävän Kaarnan, syyn sille, miksi metsässä olevan portin toiselle puolelle ei koskaan saanut mennä. Siellä, missä Kaarna eli, ei ollut ihmisjaloille sijaa astua. Perhosetkaan eivät koskaan lentäneet portin toiselle puolelle.

Myöhemmin tarinoista tuli Sigridille keino ymmärtää maailmaa. Myytit avasivat itsensä, paljastivat todellisen luonteensa. Kun hän kuuntelee liikehtivää metsää isosiskonsa sijaan vierellään Niila, hän tietää, että pian perhoset eivät lennä enää missään. Kun portin väärälle puolelle jäänyt maailma on ryöminyt lopullisesti pois alueeltaan, alkuvoimalle ei jää sijaa virrata metsän suonissa.

Kalina yltyy. Mukaan yhtyy korkeampi ääni, helisevä sointu, jota kumpikaan nuorista vartijoista ei täysin tunne.

"Yö ei tule tänne", Niila sanoo, kun tuntee Sigridin jännittyvän, "me olemme piirtäneet rajan. Se ei saavu luoksemme niin kauan, kun käytämme edhaa."

"Yön lapset eivät pelkää edhaa."

"Emmekä me niitä."

Pensas rasahtaa. Niila vetäytyy taaksepäin, vie kätensä yhteen. Sigrid pitää kiinni pojan olkapäästä, tuntee, kuinka edha kulkee tämän kehossa siirtyen kosketuksen myötä häneen. Niila painaa silmänsä kiinni ollakseen tiukemmin kiinni voimassa. Sigrid pitää siniset, suuret silmänsä avoimina kohdatakseen pystypäin mustana kohti vyöryvän yön, metsän ja kylän rajaa hipovan voiman.

Niila on jännittynyt äärimmilleen, kun pensaan takaa asteleva nuori mies ojentaa ohuet kätensä ylös ja vetää kasvoilleen toispuoleisen virneensä.

"Rauhassa, Niila", poika lausuu, "minä tässä."

"Inje!" Niila hengähtää. "Helithin nimissä, olisin voinut..."