Lumo

Luku 9: Portin taa

Kuu repii mustan taivaan hajalle, heittää valonsa puihin. Yvonne on vetänyt ylleen suuren, hartiat peittävät huivin suojatakseen itseään viileältä ilmalta. Hänen ja yön välissä ei kuitenkaan ole mitään, mikään ei suojaa häntä hersiltä. Hän astuu metsään pää pystyssä ja selkä suorassa. Pimeys antaa hänelle tilaa, oksat väistävät hänen kulkiessaan. Metsä kihisee, jokin juoksee puissa. Yvonne ei pysähdy. Hän ei tarvitse valoa nähdäkseen eteensä. Tie portille on piirtynyt hänen kehoonsa, se muistaisi vaikka mikään muu ei toimisi.

Matka kylän pohjoispuolelta portille ei ole pitkä. Yövartijat eivät nähneet Yvonnen poistuvan. Heitä tuskin edes kiinnostaisi, mitä omanlaistaan elämää elävä nainen tekee metsässä. Säännöt ovat sääntöjä, mutta hän on aina ollut poikkeus. Antaa Koittaren elää, miten tahtoo.

Lehvät näyttävät yössä mustilta. Kaliseva ääni voimistuu portin läheisyydessä. Yvonne kietoo huivia tiukemmin harteilleen astuessaan kohti suurta, köynnösten peittämää porttia. Muistoa menneestä, muistutusta tulevasta.

"Äiti." Pojan ääni hiljentää metsän. Yvonne pysähtyy. "Etkö sinä tiedä, ettei yöllä saa kulkea metsässä? Se voi olla vaarallista."

Valo syttyy Yvonnen taakse. Nainen kääntyy poikaansa päin ja kohtaa valkean, luonnottoman valon, jota tämä pitelee käsissään. Toisin kuin edhan synnyttämä valo, valo Injen sormien päissä on kylmää, elotonta.

"Oletko jälleen menossa tapaamaan häntä?"

"Se ei ole kiellettyä." Yvonne ei salli äänensä hajota, vaikka Injen sormissa vapiseva valkea valo säteilee suoraa häneen. Hersin läsnäolo kutittaa kurkunpäätä, pyrkii sisälle.

"Voi äiti, äiti, kuinka kyläläiset reagoisivatkaan, jos saisivat tietää, mitä kaikkea sinä teet heidän selkänsä takana", Inje nauraa. "Ei yöllä saa kulkea metsässä. Kaarna on siellä, Kaarna yön lapsineen. Tavatonta, Koitar, kuinka sinä uskallat."

Nimen kuuleminen saa Yvonnen astumaan lähemmäs porttia. Poikansa edessä jopa portti, jonka luona tasapaino, edha ja hersi, ovat syntyneet, tuntuu turvallisemmalta. Hersin valtaama puoli on hänelle suopeampi kuin väärää valoa käsissään pitelevä Inje, jonka toispuoleinen hymy näyttää valon heittämissä varjoissa tyhjältä.

Inje kävelee äitinsä luokse, astuu portin toiselle puolelle yhtä vaivattomasti kuin astelisi portaita ylös. Pojan seisoessa aivan Yvonnen edessä, hän huomaa epämääräisen korun tämän kauluksella. Korun osasten muoto ei heti avaa merkitystään Yvonnelle, mutta kun risteilevät kuviot kertovat nimensä, Yvonne peittää kipunsa verhoilemalla kasvonsa tuttuun kivinaamioon. Yksikään tunne ei läpäise ilmeen kylmää kalvoa. Injen kaulalla on kuolleita perhosia. Yvonne ei suostu katsomaan niitä pitkään, hän palauttaa katseensa poikansa kasvoille vaikka tietää tämän huomanneen, että hän on nähnyt perhoset.

"Sinä olet jälleen heittänyt yhden varjon piiriini", Yvonne sanoo Injen naurua kuplivalle olemukselle. "Kuinka sinä olet saanut tietoosi jotakin niin yksityistä Lovisasta?"

"Ajatella, että sinä et tiennyt."

"Mutta sinä tiesit. Miten?"

"Ihmiset on helppo murtaa." Inje suostuu vain hymyilemään.

Yvonne kääntyy suomatta katsettakaan kohtunsa hedelmälle. Inje ei seuraa häntä, hänellä ei ole mitään syytä kävellä hersin keskuksen luo.

"Äiti!" Inje huutaa Yvonnen perään. "Ajatella, jos sinun piirisi tietäisi, että käyt edelleen tapaamassa häntä. Tai jos ystäväsi Ilias tajuaisi, että kirotessaan noitia Helithin lapsiksi, hän kiroaa sinun nimelläsi."