Lumo

Luku 4: Edha ja hersi

Aamu kohoaa korkealle, vaikka yö on ollut pitkä. Kidehl herää sen lempeisiin säteisiin ikkunan takana. Hetken hänen kehonsa on vielä unenjälkeisessä tokkurassa. Hän kuvittelee kuulevansa lintujensa vaikerruksen, kunnes ihoa vasten painautuva kallis kangas paljastaa hänen olevan kaukana lintuhäkeistään. Valkea, pitsireunainen peitto verhoaa hänen pitkää ruumistaan. Kun Kidehl katsoo ympärilleen, hän erottaa laakeita muotoja. Korkeat seinät, paljon koristeita, sängynpääty kullasta ja somisteista.

Huone huutaa ylellisyyttä. Vasta, kun auringon lämpö hivelee Kidehlin kohotettuja käsiä, hänen mieleensä palaa kuva hehkuvasta metsästä. Sitä seuraa naisen keinuvat hiukset, tulta heijastavat silmät. Kidehl on kaukana siitä elämästä, johon hän oli sitonut itsensä koko iäkseen. Runa ei ole enää ennallaan. Kidehl on riuhtaistu pois linnunpesästään.

Kidehl nousee ylellisestä sängystä lähes hätääntyneenä. Keho muistaa pitkän yön, palavat puut ja hevosen, jonka selkään hänet oli asetettu. Kipu tuntuu lantion seudulla, Kidehlin on vaikeaa saada itsensä kävelemään.

Käytävällä Kidehl törmää oven takana vartioiviin sotilaisiin. Kaikilla on haarniskansa alla rikasta, kuvioitua violettia. Samaa kuin hallitsijallaan.

"Tätä tietä", toinen sotilaista sanoo, "hänen majesteettinsa odottaa teitä."

"Olenko minä Melisendessä?"

Kysymys jää leijumaan valkeaan käytävään. Kidehl kuljetetaan käytävältä kierreportaisiin. Koko ikänsä ainoastaan pieniä metsämökkejä ja kyläläisten kojuja nähnyt Kidehl ei ehdi reagoimaan kaikkeen, mitä näköaisti poimii hänen kävellessään ohjattuna portaat alas. Tuntemattomia pintoja, valkeaa, kovaa marmoria. Seinäviittoja kuvilla, joiden henkilöitä Kidehl ei tunne. Linnan käytävät huutavat loistokkuudesta, jonka kieltä Kidehl ei osaa. Ympäristö kaiuttaa historiaansa, Kidehl ei vain vielä tunne sen luonnetta.

Kidehl tuodaan saliin, jonka katto kurottaa puiden latvojakin korkeammalle. Pilarit ovat koukerokuvioisia, salin vasenta puolta koristaa suunnaton ikkuna. Hetken Kidehl luulee katsovansa maalausta. Lasi koostuu pienistä osista, jotka muodostavat violetin sävyistä kuvion, kuin raaemman, veistetyn version kukkasesta.

Salissa oleva valtaistuin näyttää ylimääräiseltä. Kukalta, joka ei ole ruma, mutta ei tunnu kuuluvan kimppuun. Kidehlin silmät kiinnittyvät istuimen edessä seisovaan Magdalenaan, joka on pukenut purppuranpunaisen, raskaan leningin ylleen. Kaulus on korkealle napitettu, ryhti lähes moitteeton. Magdalenan erottaisi kimpusta kuin kimpusta.

"Tervehdys, Kidehl", Magdalena sanoo ja viittoo sotilaita poistumaan. Vain yksi, valtaistuimen oikealla puolella seisova nuori mies jää. Miehen kasvot ovat ilmeettömät, mutta eivät värittömät. Sinisissä silmissä on kiinnostuksen siemen.

Kidehl nyökkää Magdalenalle.

"Oletko saanut nukuttua lainkaan?"

Kidehl nyökkää uudestaan.

"Saanko minä tietää, miksi olette tuonut minut tänne?" Kidehlin sointuva ääni jää kieppumaan salin pylväisiin.

Vaaleahiuksinen mies Magdalenan oikealla puolella ottaa askeleen eteenpäin, katsoo kuningattareensa varmistaakseen lupansa puhua. Katse Magdalenan silmäkulmassa myöntää luvan.

Nuori mies kävelee portaat alas. Kidehl kykenee keskittymään ainoastaan miehen asuun, joka kantaa samaa väriä kuin Magdalenan purppurainen leninki.

"Saanen esittäytyä", mies sanoo kumartaen Kidehlille syvään. Ele saa Kidehlin automaattisesti ottamaan askeleen taaksepäin. "Nimeni on Jeremia Lannon, ja toimin Kalonian kuningatar Magdalenan oikeana kätenä. Minulle on suotu kunnia vihdoin tavata teidät."