Lumo

Luku 23: Tasapainon taakka

Kidehlin silmänalusista näkyy, ettei hän ole nukkunut koko yönä. Hän makaa Injen vanhassa sängyssä Yvonnen noustessa ylös ennen auringonnousua. Yvonne on tottunut olemaan ensimmäinen hereillä.

"Hyvää huomenta, Kidehl", Yvonne lausuu vetäen valkean mekon alushameensa ylle. "Saitko nukuttua lainkaan?"

Kidehlin silmät seisovat päässä. Hän nousee istumaan, sukii takkuisia hiuksiaan. Hetken ajan Yvonnen sydän sykkii nopeammin, hetken ajan hän rekisteröi ainoastaan sängyn, jolla kukaan ei ole vuosiin nukkunut. Inje ei enää koskaan ole kotona, Inje kulkee pimeässä muiden yön lapsien kanssa. Sitten Kidehlin piirteet selkeytyvät Yvonnelle ja hän näkee, että sängyssä istuu pitkä, nuori noita, joka on viettänyt ensimmäisen yönsä Eldithissä.

Kidehlin katse ei saa Yvonnen sydäntä rauhoittumaan. Se on eksynyt kuin lapsella, kuin jollakulla, joka tarvitsisi vain hänen rakkautensa pysyäkseen hengissä. Yvonne kiristää mekkonsa nyörit, hengittää sisään ja ulos, kunnes sydän rauhoittuu.

"Mitä tänään tapahtuu?" Kidehlin ääni pahentaa vaikutelmaa lapsesta. Se on hiljainen ja valju, täysin avuton.

"Tänään me puhumme hieman sinusta. Kävelemme metsässä, tutustumme edhaan. Vietät koko päivän minun kanssani."

"Entä muu piiri?"

"Tutustut heihin ajallaan. Nyt on tärkeää saada sinun yhteytesi edhaan kuntoon."

Yvonne vihaa äänensä värittömyyttä, aivan kuin hän puhuisi talonsa seinille eikä toiselle ihmiselle, elävälle ja hengittävälle. Jos Kidehl on itkenyt yöllä, hän on tehnyt sen hiljaa. Yvonnesta tuntuu vaikealta kuvitella, että hänen nukkuessaan joku toinen on hengittänyt kipuaan ulos saman katon alla.

"Kuningatar lähetti mukaasi vaatteita. Pue ne päällesi ja tule perässäni ulos, edha on puhtaimmillaan varhain aamusta", Yvonne sanoo astellen ulos mökistään. Aamu on hämärä, kaste peittää nurmen. Oven takana, polun viereisellä kannolla istuu mies. Yvonne hätkähtää nähdessään Iliaksen pitkät hiukset ja kumartuneen ruumiin niin lähellä omaa kotiaan. Hän kävelee ripeästi miehen luo. Kun Ilias nostaa kasvonsa, Yvonne erottaa mustat juonteet silmien alla ja haavauman huulissa.

"Ilias?"

Mies lyö käden reittään vasten. Yvonne ei säpsähdä, Iliaksen kulma nykii aivan kuin mies ei olisi saanut haluamaansa reaktiota.

"Mihin sinä piilotit sen kuningattaren tuoman lapsen?"

"Kidehl asuu toistaiseksi luonani. Hänelle on saatava oma asumus, sillä hän on tärkeä osa piiriäni."

"Sinä et enää käytä kiertoilmausta noitapuuhistasi, vaikka tiedät, että voisin tapattaa sinut niiden vuoksi koska tahansa."

"Niin kuin tapatit Lovisan?"

"Sinäpä teitkin paljon hänen eteensä. Heti, kun joku muuttuu hyödyttömäksi pienelle piirillesi, hänet voidaan uhrata."

Yvonnen lujaa hakannut sydän lakkaa hetkeksi hakkaamasta lainkaan. Leukaperät kiristyvät, ryhti suoristuu. Yvonne haastaa kylänjohtajan katsomaan häntä silmiin. Ilias on painanut päänsä alas, hänen katseensa harhailee aamukasteen koristamalla kevätnurmella.

"Piirin hyöty on Kalonian hyöty", Yvonne sanoo menettämättä voimaa äänessään. "Tulet huomaamaan sen."

"Olen kyllästynyt katsomaan toimiasi sivusta. Sinulle ei yksikään hallitsijan irvikuva enää käy kumartamassa."

"Sinun johtajuutesi ei vähene, vaikka kuningatar kumarsikin edessäni. Olen käskenyt sinua luottamaan minuun. Kuningatarkin tekee niin."

"Kuningatarkin on vain nainen. En aio enää katsoa teidän juonitteluanne sivusta, minä tunnen pahan tässä maassa. Te ette tee mitään sen tuhoamiseksi."