Lumo

Luku 36: Perhonsiipi

Heidät haudattiin aamunkoitteessa. Linnut lauloivat puissa, kukat pyrkivät pintaan maasta, johon ruumiit laitettiin. Tilaisuus oli lyhyt ja väritön. Ilias lausui tyhjiä sanoja, Sylvia ei katsonut enää ketään silmiin, hänen katseensa oli siirtynyt toiseen maailmaan. Yvonne seisoi kaikkien edessä kuin häviäjä, vaikka yö oli palannut alueelleen hänen ansiostaan. Hänenkin silmänsä seisoivat päässä. Hän ei katsonut poikansa runneltua ruumista, kun se laskettiin maahan.

Sigrid istuu kotinsa portailla ja kuuntelee lintujen keväistä lirkutusta auringonvalossa. Illusia ja Kidehl istuvat hänen kummallakin puolellaan, mutta kukaan ei sano mitään. Uutiset on tuotu. Kuolleet haudattu. Aamu on noussut, mutta sen tuoma toivo on häviävän pieni kolmelle selvinneelle. Heillä ei ole lauluja laulettavaksi siitä, mitä on tapahtunut.

Tieto Melisenden kukistumisesta tuotiin hautajaisten jälkeen. Soledhan kuninkaiden lähetti saapui Eldithiin ilmoittamaan Ilias Abelille henkilökohtaisesti, että Kalonia on kahden Ellsworthin sukupolven jälkeen jälleen Soledhan johtama. Sigrid näki miehen katsovan lähettiä tyhjin silmin takaisin. Ilias nyökkäsi. Hän oli juuri haudannut poikansa ja vaimonsa toisen miehen kanssa saaman tyttären, hänellä ei ollut sanoja lähetille.

Kyyneleet kaihertavat yhä luomien takana. Aamulla ne kihosivat kaikkien silmiin, kuin maailma olisi ilmoittanut, että yö on ohi, on aika avata silmät ja kohdata auringossa kylpevä maailma. Sigrid ei jaksa koskettaa Illusian ja Kidehlin käsiä saati nostaa itseään portailta. Lintujen laulu on merkki elämästä. Se on ainoa merkki, joka kertoo Sigridille hänen olevan yhä hengissä.

"Mitä nyt tapahtuu?" Kidehlin kuulas ääni rikkoo hetken.

"Kaikki on päättynyt", Sigrid sanoo. "Lopun jälkeen ei tapahdu mitään."

"Me olemme selvinneet", Illusia sanoo. Hänessä syntynyt varmuus suorastaan hehkuu hänestä. Hänellä on vähiten menetettävää, hän on yhä oma itsensä. "Olemme elossa, vaikka kaikki meille tuttu on nyt poissa."

Sigrid erottaa Melisenden kukistumisen aiheuttaman surun suojelijatovereissaan. Kumpikin on menettänyt jonkun, jota rakasti. Jeremia ja Magdalena eivät enää koskaan ratsasta Eldithiin.

"Maailma herää uudelleen." Sigrid säpsähtää Yvonnen äänen vallatessa tilan. Nainen seisoo portaiden edessä yllään yksinkertainen valkea mekko ja esiliina. Hän ei ole sitonut hiuksiaan, ne valuvat punaisena merenä selkään. "Hersin keskus ei kokoa itseään vuosiin. Se tuhosi itse kuorensa."

Sigrid huomaa nyökkäävänsä. Hän katsoo naista, joka on seissyt poikansa edessä ja katsonut hersin tuhoavan tämän. Sigrid huomaa Yvonnessa sävyn, jota ei ole koskaan aiemmin erottanut. Se on pelkästään surullinen, väriltään haalean sininen.

Yvonne istuutuu portaille kuin olisi heidän sisarensa eikä johtajansa. Tasavertainen, yhtä lyöty kuin kuka tahansa muukin piirissä.

"Mitä maailmalle tapahtuu nyt, kun Soledhan kuninkaat ottavat hallinnon itselleen? Magdalena rakensi niin paljon hyvää", Kidehl kuiskaa. Sigrid värähtää surulle hänen äänessään.

"Kaikkea emme voi voittaa, kaikki sodat eivät ole meidän taisteltavissamme." Yvonne huokaisee.

Sigridin yllätykseksi Illusia puhuu.

"Me voimme lähteä kiertämään maata", Illusia sanoo. "Täällä ei ole meille enää mitään. Me voimme kiertää ja kertoa edhasta ja hersistä, opettaa ihmisille heidän juuristaan."

Yvonne hymyilee. Hymy ei ole irrallinen, siinä on aitoa lämpöä.

"Minä olin ajatellut kysyä teiltä siitä. Jos pyytäisin teitä mukaani maailmaan, jota ette tunne, tulisitteko mukaani, levittäisittekö tietämystä?"