Lumo

Luku 34: Hiljainen maa

Taivas on musta ja tähdetön. Mikään ei kaiu yössä. Yvonnen askeleet ovat kevyet ja äänettömät, kuin irralliset hänestä. Kylän sisäinen kaaos on rauhoittunut yöksi, kaikki ovat paenneet koteihinsa pelkäämään. Yvonne kävelee kyläaukion ohi, kynttilän himmeä valo kajastaa Abelien talon ikkunasta. Tänä yönä ei nukuttaisi. Kyläläiset ovat menettäneet kaiken.

Valintojen paino lepää raskaina Yvonnen yllä, mutta hän säilyttää ripeyden askelissaan. Metsän reuna ottaa hänet vastaan. Puiden helinässä hän kuulee laulun kaikelle menetetylle. Puut toistavat Sylvian surua. Äidin, joka on menettänyt kaksi lastaan. Helinä palauttaa Yvonnelle kaiken sen, mistä hän on kauan sitten luopunut. Surun. Katkeruuden. Tunteen siitä, että hän päästi poikansa pois, keskittyi vain rakentuvaan maailmaan ja hersiin taipuneeseen mieheensä.

Käydessään portin toiselle puolelle Yvonnen sisällä syntyy ajatus. Hän ei enää koskaan käy portista tavatakseen Kaarnaa. Helithin ja Sethielin aika on ohi, eikä Yvonne enää tiedä, kenen aikaa elää. Se on riistäytynyt hänen käsistään, juossut vapaaksi. Hän ei voi auttaa. Hän voi vain saattaa päätökseen oman osuutensa.

Metsälle ei tarvitse huutaa. Helinä on lakannut, hersin puoli ei sure ketään. Estheristä vapautunut vastavoima on palannut sinne, minne kuuluukin. Yvonne tietää poikansa suunnitelleen kaiken. Estherin kuului kuolla juuri nyt, ennen pimeintä yötä.

Hento nauru heiluu puissa, havahduttaa Yvonnen mietteistään. Hersin puoleinen metsä lepää kelmeässä valossa. Se ei ole kuusta lähtöisin. Yvonne pysähtyy. Hänen poikansa nauru vavisuttaa lehtiä.

"Tervehdys, äitini", ääni poukkoilee suunnasta toiseen, "oletko viimein avannut silmäsi?"

"Inje." Yvonne tunnistaa oman sävynsä. Se on tumma, iloton. Hän on jo päästänyt irti. "Kuinka kauan?"

Naurua.

"Aina."

"Kauanko sinä olet ollut hersin keskus?"

"Aina, äiti kallis, aivan aina. Siitä lähtien, kun astuin metsään, unohdin katkeruuteni siitä, etten koskaan voi hallita edhaa. Hersi otti minut vastaan. Se löysi kodin minusta."

Yvonne muistaa vielä, kuinka hänen poikansa lankesi. Hän oli juuri saanut tuotua Injen kotiin tämän aiheutettua kaaosta Runan ja Soledhan välillä. Poika lipesi täysin hänen otteestaan, irtosi maallisesta elämästä. Yvonne muistaa, miltä hymy Injen kasvoilla näytti tämän taivuttua hersiin. Sen jälkeen hän ei ole koskaan nähnyt poikansa silmien takana ketään.

"Sethiel", Yvonne sanoo kurtistaen kulmiaan, "entä Sethiel? Kuinka hän saattoi elää vuosia kertomatta kenellekään, että hersin keskus olikin hänen sijastaan sinä?" Sammalenvihreät silmät. Ne syttyvät ja sammuvat yhä uudelleen Yvonnen edessä. Ei hätää.

Injen nauru tarttuu oksiin.

"Isäni ei koskaan halunnut tulla hersin keskukseksi, kyllähän sinä sen tiesit. Sethiel halusi vain olla irrallaan maailmasta, muuttua omassa rauhassaan myytiksi. Häneltä putosi yksi taakka harteilta, kun minä otin tehtävän kantaakseni."

Pimeys hipoo jo Yvonnen poskia, se elää Injen kautta.

"Ajatella, äiti, että kaikki nämä vuodet sinä olet kerännyt voimia tuhotaksesi Sethielin aivan turhaan. Yö on elänyt minussa jo satoja vuosia, etkä ole nähnyt sitä."

Nauru katkeaa. Tyytyväisyys huokuu Injen äänestä. Yvonne ei jää siihen kiinni. Hän kohottaa katseensa kelmeää valoa hehkuviin lehviin. Injen ääni ei ota paikkaa, se kiertää Yvonnea kuin ivatakseen hänen sokeuttaan. Yvonne ei tarvitse muistutusta. Hän hiljenee sen edessä.