Lumo

Luku 17: Loistelias häkki

Kidehl on herännyt aamun viileyteen. Kylmä hehkuu seinissä, pyöreään päätyikkunaan on piirtynyt huurretta. Kidehl ei enää muista, kauanko on viipynyt Melisendessä. Aamut ovat toistensa kaltaisia, illat yhtä valoisia ja pitkiä. Kun aurinko laskee, taivaanranta ei niele sitä kuten se teki Runassa. Täällä Kidehl tuntee maailman elävän enemmän kuin kotonaan koskaan.

Kukaan ei pakota Kidehliä nousemaan. Hän on viettänyt paljon aikaansa kuningattaren kanssa, kuunnellut tätä, puhellut tälle kaikesta mielessään risteilevästä. Kertaakaan Magdalena ei ole käyttänyt hänen voimiaan, ei vienyt häntä minnekään puhuakseen kuolleille. Kidehl on jatkuvasti odottanut sitä. Hän on kuvitellut Magdalenan haluavan hyötyä itsestään, mutta päivästä toiseen kuningatar tuntuu yhä enemmän hänen ystävältään hallitsijan sijaan.

Kun Kidehl nousee ja pukee Magdalenan häntä varten mitoittamat ja valmistuttamat vaatteet, hän pysähtyy tuijottamaan valkean huoneen peilistä itseään. Pitkiä raajoja, valtoimenaan juoksevia, sotkuisia hiuksia. Korkeita poskipäitä ja tummia silmiä. Kidehl mieltää itsensä ensi kertaa ihmiseksi, todelliseksi ja rajalliseksi. Magdalena on tehnyt hänestä olevan.

Kidehl vie pitkät sormensa peilin pinnalle, koskettaa kuvajaistaan kuin vaatien siltä vastauksia. Hän on saanut elämänsä takaisin. Hän ymmärtää itsensä paremmin – hän ymmärtää, kuka on, kun kävelee Magdalenan perässä ja saa vastata tämän hymyyn. Kidehl kuljettaa kättä peilillä, vie sen sitten sydämelleen ja tuntee lämmön rinnassa kasvavan. Magdalenan antaman valkean paidan alla väreilee naisen hänessä aiheuttama lämpö, pieni pala valoa, vain hänen omansa.

Käytävältä kuuluu liikettä. Kidehl kävelee peilin luota ovelle ja astuu valkealle käytävälle. Palveluskunta juoksee portaita ylös, kukaan ei ole tulossa hänen luokseen. Kidehl ohittaa linnan omat hymyillen heille kuten on oppinut. Päivät ovat kiireettömiä ja pitkiä, ajatus kuningattaren seurasta pyhittää ne.

Magdalena ei ole valtaistuinsalissaan, sen korkeat seinät kaikuvat tyhjyyttään. Kidehl kuulee korkojensa kopinan katossa saakka. Se kiertää pylväät kunnes hiipuu. Kidehl pysähtyy.

"Missä hänen majesteettinsa on?" Sanat kiertävät askelien sijaan suurta tilaa. Kaksi ovea vartioivaa violetin sävyihin sonnustautunutta sotilasta astelevat Kidehlin luo.

"Hänen majesteettinsa viettää tämän päivän tutkimustensa parissa."

Kidehl ei osaa erottaa miehen kasvoilta, valehteleeko tämä. Valehtelevan silmät kiiltävät aina eri tavalla kuin totta puhuvan. Tämän miehen kasvot ovat kiveä.

Saamansa vastauksen hiljentämänä Kidehl astelee takaisin käytäville. Hänellä on lupa kulkea missä tahansa. Sydän estää kulkemasta kirjastoon. Magdalena tarvitsee omaa aikaansa. Kidehl epäilee tämän viettävän päivänsä Kalonian historiankirjojensa parissa. Ajatus riittää pitämään Kidehlin sisimmän lämpimänä.

Kidehl kävelee portaat ylös löytääkseen tiensä keinotekoiseen metsään, Magdalenan pieneen puutarhaan. Lasihuone on varannut lämpöä, siellä auringonvalo tuntuu aidolta, vaikka kaikki muu onkin keinotekoista.

Edhan tuntu iskee vasten kasvoja jo ovella. Aiemmin Kidehl ei ole tuntenut sitä niin voimakkaana. Hetken hän epäilee sen johtuvan Eldithin vieraasta, jo kotiinsa lähteneestä Sigridistä. Sitten Kidehl ymmärtää voiman kutittavan sisintään. Se yrittää löytää tietään häneen. Kidehl kävelee hiljaa Ellsworthin suvun rakennuttaman metsän keskelle, hentotekoisen portin luo.

Portti ei puhu mitään, se ei ole aito. Siihen nojatessaan Kidehl tuntee voiman pakenevan luotaan, juoksevan lasilla suojatun tilan reunoille. Kattolaseista yksi on auki, ilma kiertää. Kevyt tuulahdus heiluttaa lehtiä ja oksia, ihmiskäsien tekemästä alustasta kasvavat puut helisevät kuin lasi.