Lumo

Luku 18: Hiipunut sävel

Oksat raapivat käsivarret verille. Niila kävelee ripeästi kuin järkensä menettäneenä, pitää katseensa edessä. Tiheimmät oksat työntyvät hänen tielleen, mutta hän sysää ne pois kiristäen tahtiaan. Mielessä jyskyttää kuva verisistä kaduista, tumman nesteen valtaamista hervottomista kehoista.

Ajatella, mitä hersi näyttäisikään sinulle, jos se koettelisi sinua.

Niilan sydän jyskyttää Injen sanojen tahdissa. Miten helppoa olisi vain kääntyä ennen hämärää, lakata juoksemasta metsässä vailla tietoista päämäärää. Kävellä portille, astua väärälle puolelle, jonne perhoset eivät seuraisi, antautua hersille, sitoa itsensä toisenlaiseen voimaan.

Veri ja kaatunut Eldith eivät katoa Niilan mielestä, vaikka hän rämpisi niitä karkuun aivan Eldithin rajoille saakka. Niila tietää ajatustensa painon. Vasta, kun metsän raja tulee vastaan, hän ymmärtää pysähtyä. Itseään karkuun ei pääse pitemmälle.

Niilan sydän jyskyttää rinnassa niin lujaa, ettei hän kuule, kun oksat ilmiantavat tulijan hänen takanaan.

"Mihin sinulla on niin hirveä kiire?" Jeremian lämmin ääni saa Niilan säpsähtämään. Hän kuvitteli voivansa seisoa itsensä kanssa, ottaa pelkonsa nyrkkiin ja yrittää ymmärtää sitä. Tiheää oksistoa tieltään työntävä Jeremia katsoo häneen kiinteästi. Niila tietää, ettei pääse pitemmälle.

"Minä..."

"Oletko järkyttynyt siitä, mitä Yvonne meille kertoi?"

Niila on aikeissa pudistaa päätään.

"Vai siitä, mitä näit järvessä?"

"En minä nähnyt järvessä mitään. Edha ei säilytä näkyviä muistoja paikoissa."

"Miksi sinä sitten vajosit maahan?"

"Kuka tahansa voimien maailmaan kuuluva saattaa aistia järvestä huokuvan pahaenteisyyden. Kun kosketin vedenpintaa, tunsin..." Niila vetää syvään henkeä. Sulkee silmänsä, avaa ne, kohtaa Jeremian pystypäin. "Tunsin sen, mitä vuosia sitten eläneelle Kidehlille tapahtui. Hersi vei hänet. Sen minä tunsin. Saman houkutuksen, jonka sain itsekin kokea. Ja saman kärsimyksen."

Jeremia kävelee yhä vaikeasti, sen näkee tavasta varoa asettamasta liikaa painoa oikealle jalalle. Mitä lähemmäs Jeremia kävelee Niilaa, sitä enemmän Niilasta tuntuu, että miehen olisi aina kuulunut olla siinä. Metsän ympäröimänä, kevään hennon vihreän koristelemana. Kauniina ja ymmärtävänä sinisine silmineen.

"Se, mitä näit metsässä", Jeremia sanoo vaimentaen ääntään, "minä haluan puhua siitä. Millaisen todellisuuden hersi näytti sinulle?"

Niila ottaa askelia taaksepäin, haparoi kylän ja avaran maailman reunalla katsoen Jeremiaa kuin vihollista.

"Minä en ole puhunut siitä edes piirille."

"Tiedän, ettemme tunne toisiamme. Minä olen ulkopuolinen täällä. Mutta minä olen nähnyt paljon sellaista, jota kukaan täällä ei ole. Voin auttaa, vähintään kuunnella."

Niila avaa suunsa. Sulkee sen. Jeremian kauniissa silmissä on myös nälkää. Niila ottaa uusia askelia taaksepäin.

"Älä pakene minua, ole niin kiltti", Jeremia lausuu pehmeästi. "Sinä kuljit takaisin Eldithiin pitäen kädestäni, muistatko? En utele tehdäkseni sinulle pahaa."

"Miksi sinä..." Niila nielaisee ajattelemansa. "Miksi lähestyt juuri minua?"

"Me koimme yhdessä jotakin sellaista, joka on ymmärtääkseni sinun maailmassasi suuri asia. Mitä hersi sinulle näytti?"