Lumo

Luku 6: Yön laulu

Tie on pyyhkiytynyt kulkijan alta jo useita kilometrejä sitten. Jeremia pitää hevosensa suitsista tiukasti kiinni ohjatessaan tämän kohti metsää. Mies hevosineen jättää kuivan ja elottoman maan taakseen ja sukeltaa syvemmälle, vaikka puut kaartuvat armottomina ylle suomatta lainkaan suojaa. Melisenden laakeat pellot ovat takana, Eldith toivottaa kulkijan tummana tervetulleeksi.

Yö on pitkällä, kuu on levittänyt hehkuvat kyyneleensä tähtipeitoksi. Taivasta tuskin näkee metsän luomalta katolta, mutta Jeremia yrittää valaa itseensä toivoa katsomalla ylös tähtiin. Puut pitävät ääntä, hevonen säpsähtelee. Jeremia puhuu sille rauhoittavasti, vaikka tietää jokaisen ylimääräisen äänen hermostuttavan metsää. Magdalena on kertonut hänelle paljon Eldithissä elävistä voimista. Vasta, kun hän tietää niiden kiertelevän kaikkialla ympärillään, hän ymmärtää, miltä ne todella kuulostavat.

Kun Jeremia on kulkenut hevosensa selässä jo useita kymmeniä metrejä, puissa alkaa kalista. Luut kolahtelevat toisiaan vasten. Ääni resonoi, pian Jeremia on sen ympäröimä. Eteenpäin on pakko kulkea, käärö taskussa painaa enemmän kuin kulta. Se on saatava perille. Hevonen alkaa käyttäytyä levottomasti, mies jatkaa sille puhumista. Niin kauan, kun hän pääsee jatkamaan matkaansa, ongelmaa ei ole. Hänen ei tarvitse jäädä Eldithiin. Kunigattaren määräys velvoittaa häntä vain viemään kirjeen perille. Jeremia on kokenut Magdalenan rinnalla paljon, mutta ensimmäistä kertaa hän tuntee naisen toiveiden painon harteillaan.

Äänten kohotessa korkeammiksi hevonen pysähtyy. Jeremia ei ehdi nousta sen selästä ennen kuin yksi äänistä siirtyy aivan liian lähelle ja saa hevosen pillastumaan. Yö kieppuu ympärillä, kun hän putoaa lehvien keskelle. Hetken ajan hän kuvittelee äänien lakanneen, kunnes ymmärtää aistiensa kääntyneen häntä vastaan. Päässä jyskyttää, kipu leviää kehoon eikä Jeremia huomaa hevosen juosseen pois ja äänten kerääntyneen hänen ympärilleen.

Yö ottaa omansa takaisin. Äänet kiertelevät miestä, asettuvat istumaan rinnan päälle ja kietovat hänet kylmiin kosketuksiin. Jeremia lakkaa tuntemasta kipua sen käydessä liian suureksi. Tummanpunainen joki juoksee vapaaksi hänestä, mutta hän ei tunnista nestettä osaksi itseään. Tajuntansa rajamailla hän ymmärtää vain, että käärö taskussa ei ole koskaan painanut yhtä paljon. Kauhu ei ehdi tehdä kotiaan Jeremiaan. Yö kumartuu sulkemaan hänen silmänsä.

*

Yön mustaan kartonkiin on pistelty reikiä. Päivä pääsee juoksemaan niistä sisään, levittämään hennot säteensä metsän ylle. Illusia on herännyt ajoissa, jotta ehtii kerätä rohtoja ennen muun kylän heräämistä. Hän kiertää kylän eteläpuolelta välttääkseen törmäämästä yövartijoihin. Sigridin ja Niilan kanssa hänen tulisi keskustella myöhemminkin. Pimeydestä heräävä aamu ei kuitenkaan ole sille oikea aika.

Vain muutama kyläläinen on herännyt ennen Illusiaa. Kaksi vanhempaa rouvaa kääntää päänsä Illusian kulkiessa heidän ohitseen. Illusia on tottunut halveksuviin rouvashenkilöihin. Nuoret miehet ovat jo pitkään silmäilleet hänen punaisten suortuviensa perään. Samaisten nuorten miesten äidit eivät ole koskaan voineet sietää Illusiaa silmissään.

Illusia ylittää metsän ja kylän rajan, jättää arvostelevat katseet taakseen. Hän pitää päänsä ylhäällä, jotta katseiden terät eivät ylety häneen. Illusia ei ole mitään velkaa niille, joiden jälkeläiset ovat päättäneet menettää yöunensa haikaillessaan hänen peräänsä. Hän ei särje ainuttakaan sydäntä silkasta halusta tehdä niin.

Astuessaan metsään Illusia tuntee oitis muutoksen sisällään. Edhan sävy on erilainen kuin koskaan aiemmin. Se ei johdu hersistä, vaikka yöt ovatkin olleet sietämättömiä jo kuukausia. Illusian sisällä on riitasointu, oikku sävelessä, särö siinä, missä edha tavallisesti juoksee kuin puro. Jokin on tunkeutunut alueelle, jonka vain piiriin kuuluvat tavoittavat.