Lumo

Luku 13: Veli

Metsä ei kysy mitään. Se ei ihmettele eikä syytä, kun Niila kävelee hiljentääkseen huudot sisällään. Kynttilän valaisema yö on jäänyt jo toisen yön taakse, Niilaa vedetään kauemmas näkemästään. Mitä pitempään hän pysyy hiljaa, sitä pahemmalta kertominen tuntuu. Niila on nähnyt äitiään, puhunut hänelle, mutta ei ole maininnut sanallakaan siitä, mitä näki hänelle tehtävän.

Edellinen yö tuntuu paineena silmien takana. Niila muistaa itkeneensä. Hän ei muista tarkkaa syytä. Oli laituri, Inje, puhe haaveista ja velvollisuuksista. Oli kipu kaikesta siitä, mitä äidille tehtiin. Kaikesta siitä, johon Niila itse on jo tottunut. Niila muistaa levottomuuden sisällään, vieraan miehen kauniit kasvot ja lämpimät silmät. Illusian vartioimassa miestä.

Niila raahautuu sukunsa puun juurelle, painautuu sen vanhaa, kaiken nähnyttä runkoa vasten ja hengittää sisäänsä sen kaarnaa. Puulla on raju historia, eikä Niila ole vielä koskaan aiemmin joutunut turvaamaan sen kovaan pintaan. Vasta nyt, elämän toivottomuuden käydessä päälle, hän hivelee pintaa kuten Esther aina tekee. Niila ymmärtää, miksi tyttö saa lohtua puusta, ajatuksesta siitä, että voisi koska tahansa heilauttaa itsensä sen jatkoksi.

Niila ei ole luovuttaja. Silti hän tarvitsee hetken, jolloin painautua luontoa vasten, tuntea sen ottavan hänet vastaan viallisena ja keskeneräisenä. Väsyneenä. Koskiessaan puun pintaa Niila ei huomaa, että hänen taakseen on kävellyt tyttö, joka puun seurana useimmin on. Esther saapuu paljasjaloin, vaikka maa on vielä kylmä.

"Hei, Niila."

Poika säpsähtää ja ottaa automaattisesti askeleen pois päin puusta. Hän vie kädet eteensä kuin kutsuakseen edhaa avukseen.

"Minä tässä. Esther vain." Tytön ääni on hauras, mutta ei samalla tavalla kuin aiemmin. Esther tunnistaa maan jalkojensa alla ja tietää, kenelle puhuu. Se ei ole aina odotettavissa.

"Hei, Esther", Niila tervehtii voimatta hiljentää sydämensä pelokasta sykettä. Jokin hänessä oli valmis pakenemaan lähestyvää ihmistä. "Mitä sinä täällä teet?" Poika katsoo puun korkealle kohoavaa latvaa kuin syyllistäen sitä. "Et kai..."

"Ei, en minä sitä", Esther vastaa, vaikka hänen hymynkareensa kertoo toisesta. "Minä seurasin sinua. Sinä et ole kunnossa."

Esther kävelee lähemmäs ojentaen ohuita käsiään kuin puunoksia. Hän vie kämmenensä Niilan kasvoille, kurottaa, sillä poika on häntä paljon pitempi.

"Mikä on?"

"Esther, minä..."

Niila ei voisi koskaan kertoa. Ei Estherille. Tyttöä pidetään kylän suojissa kuin häkkieläintä. Hänen häkkinsä on metsä vihreine lehvineen, pitkine polkuineen ja helisevine öineen. Häkki on kaunis, rakastettava. Esther pidetään siinä vain, koska muualla Kaloniassa hänen kaltaisensa pistettäisiin kylmän metallin sisään. Eldithissä tytön hiukset leikattiin ja hänet merkittiin siten ikuisesti erilaiseksi. Niilan isä antaa julmuutensa juosta vapaana metsissä ja kutsuu sitä armoksi.

He kaikki ovat vankeja, joka ikinen Eldithissä. Kylä on sitoutunut itseensä, edhaansa, jäänyt kehityksen ulkopuolelle, vaikka kaikki alun alkaen lähti juuri Eldithistä, portin luota. Kukaan ei todella lähde kylästä. Ei ole tarvetta. Niila tietää, että Lovisalla oli tarve. Hän halusi nähdä koko maailman. Kenties siksikin hän petti piirin jakaessaan tietoa kuningattarelle. Niila ei osaa olla kuolleelle naiselle vihainen, sillä syvällä sydämessään hän tietää toivovansa samaa. Vapautta, viileää tuulta pitkissä hiuksissaan, kuivan maan tuntua jalkojensa alla. Siellä hän voisi itse päättää, kuka on.

Niila katsoo Estherin riutuneita kasvoja, vie kädet tämän omille ja hymyilee vaisusti. Hän tietää kuuluvansa Eldithiin, vaikka muualta saapuneen Jeremian puhe onkin herättänyt hänessä jälleen kaipuun pois. Niila pitää Estheristä kiinni, varoo puristamasta liian lujaa. Hänkin huomaa kohtelevansa tyttöä kuin haurasta, auringonvalolta välttynyttä taimea.