Varastit sydämeni

Luku 1 - Helsinki kutsuu!

Mustan mersun peräkonttiin oli ahdattu viimeisetkin tavarat. Olin muuttamassa perheeni kanssa vanhasta rakkaasta Jyväskylästä Helsinkiin, tuohon täysin tuntemattomaan ja omituiseen kaupunkiin. Olin käynyt siellä vaan pari kertaa seuroissa riparikavereideni pyydettyä minut mukaan. 

Menin istumaan etupenkille Annan ja Oton taistellessa viimeisestä ikkunapaikasta, Vanamo kun oli ehtinyt oikeanpuolimmaiselle. Anna oli mun 12-vuotias pikkusisko, kun taas Otto 10 vuotta vanha veljeni. Vanamo oli 14 vuotta. Ei tässä ollut suinkaan kaikki sisarukseni, koska meidän perheeseen kuului vielä 18-vuotias Aku (oikealta nimeltään August), 8 vuotta vanha Miira ja puolivuotinen vauva nimeltä Lydia. Mun perheessä oli siis yhteensä 9 jäsentä, kuten kaikki fiksuina pystyivät laskemaan. 

Joo, mä oon lestadiolaisesta perheestä. Koskaan ennen en ollut epäillyt uskoani ja kyseenalaistanut elintapojani, mut asiat alkoi muuttumaan ysiluokalla. Ja voi kuulkaas, ne muuttu vielä enemmän stadissa asumisen takia. 

***

Ajoimme Helsingin keskustan läpi, äiti tuli toisella autolla perässä. Saavuimme jonkin ajan päästä omakotitaloalueelle, josta isän mukaan kuulemma pääsi kuitenkin hyvin bussilla kouluun ja no..keskustaan. Koulusta puheenollen, olin aivan hermona koko asiasta. Entä jos en saisikaan kavereita ja joutuisin kiusatuksi? Ehkä ei vain pitäisi kertoa kellekään olevani uskovainen. Esittäisin vain olevani normaali, vaikka se onkin tosi vaikeeta, kun en esim. meikkaa. 

Uusi kotimme oli kaksikerroksinen valkoinen talo, jossa oli lasitettu terassi ja keinu pihapuussa. Hei, keinut on kivoja, joten totta kai mä olen innoissani asiasta!

Pidin ainakin yhdestä asiasta muutossa: sain viimein oman huoneen. Olin aina ennen joutunut jakamaan huoneeni Vanamon kanssa. Vihdoinkin vähän yksityisyyttä. Saan tehdä ihan mitä huvittaa ilman, että rasittava sisko toljottaa vieressä. Mä rakastan kyllä perhettäni, mut en ole varma, voinko puhua niille kaikesta. En tiedä, miten ne reagoisivat jos vaikka yhtäkkiä saisivat tietää mun kuuntelevan maallista musiikkia tai haaveilevan salaa meikkaamisesta. Useimmat lestadiolaiset eivät muun muassa noita kahta asiaa tee, mutta tiedän joitakin lestoja, jotka käyttävät meikkiä uskostaan riippumatta. Riparilla puhuimme kavereideni kanssa siitä, että jokainen tekee omat valintansa, eikä toiset saisi tuomita henkilöä päätöksen perusteella. Ehkä munkin täytyisi uskaltaa päättää, mitä elämälläni haluan tehdä. 

"Miks Edla sai isomman huoneen kuin mä?" kuului Vanamon ärsyyntynyt huuto. 

"Ei tää ees oo paljoo suurempi", kivahdin takaisin ja paiskasin uuden huoneeni oven kiinni. 

Huoneessani oli vasta kokovartalopeili, leveä sänky ja puinen vaatekaappi, koska muut kamani olivat vielä pahvilaatikoissa. Päätin alkaa järkätä huonetta kuntoon ja tehdä siitä omannäköiseni. Isä auttoi mua kiinnittämään seinälle muutamia hyllyjä, joille sitten asettelin kasveja, valokuvia ja koriste-esineitä. Vaatekaapin järjestelemiseen meni noin puoli tuntia suuren vaatemääräni takia. Huoneen kruunasivat katonrajaan asennetut led-valot. 

"Edla, tuuppa pitelemään Lydiaa hetkeksi", äiti huusi keittiöstä. "Laitan loputkin astiat kaappeihin ja tarvisin apua tän nuppusen kanssa."

"Okei, mä tuun", vastasin kiiruhtaessani keittiöön ja nappasin pikkusiskoni syliini. Silittelin sen pehmeitä hiuksia hymyn kohotessa huulilleni. Rakastan pieniä lapsia, kunhan ne eivät vaan ole uhmaikäisiä äkäpusseja. 

Miira maiskutti banaania sohvalla, koska isä ei ollut vielä tuonut ruokapöydän tuoleja paikoilleen. 

Hetken päästä äiti oli valmis ja lupasi ottaa Lydian takaisin hoiviinsa. Vapauduin siis pikkuäidin tehtävästä, josta silloin tällöin tosin tykkäsin.