Varastit sydämeni

Luku 40 - Veli?

"Pikkuveli?" ihmettelin silmät suurina.

"Sä oot varmaan se Mikaelin tyttis. Oon Markus. Mukava tavata", vanhempi poika puristi kättäni lämpimästi.

"Pysy kaukana siitä", Mikael tönäisi veljensä kauemmaksi musta. "Sulla ei oo tänne mitään asiaa. Pilasit mun elämän, etkä varmana tuu takas ja tee sitä uuestaan. Miten sunlaises hirviö ees päästettiin ulos vankilasta?"

"Mä oon nyt lusinu rangaistukseni sellissä. Oli aika päästä pois", Markus kohautti olkapäitään. "Iteasias mutsi ja faija pyys mua palaamaan. Ne ymmärtää, että oon muuttunu mies."

"Älä puhu paskaa. Sä et oo muuttunu mikskään. Painu vittuun täältä."

"Mistä tässä nyt on kyse? Mikset oo kertonu mulle, että sulla on veli?" puutuin keskusteluun.

"Koska ei sun ollu tarvetta tietää tosta paskiaisesta. En ees uskonu, että se ikinä kehtais tulla takas", poikaystäväni vastasi ärtyneenä.

"Mennäänpä sun huoneeseen, nii voit selittää kaiken. Kiva tavata sutkin, Markus", huokaisin syvään ja raahasin hänet makuuhuoneeseen.

Markus jäi olohuoneeseen katsomaan telkkaria ja syömään popcornia. Mä suljin oven perässä, ristin käsivarteni ja käännyin katsomaan Mikaelia kysyvästi. Hän haroi hiuksiaan hetken, mutta kaatui sitten selälteen sängylleen ja peitti kasvonsa käsillään.

"Okei, tosiaan toi kusipää on Markus Salmela. 21-vuotias paskiainen, jota mä en ois enää ikinä halunnu muistella, saatika tavata", hän aloitti. "Mä en muista yhtäkään hetkeä mun lapsuudesta, jollon se ois ollu mukava mulle. Se oli, ja on edelleen, väkivaltanen hullu. Äiti ja isä nähtävästi rakastaa sitä edelleen, mut mä en voi sietää sitä."

"Satuttiks se sua, kun olitte pienii?" kysyin kulmat kurtussa.

"Vielä kysyt. Sen takii se joutuki vankilaan", Mikael jatkoi. "Mä olin 12 vuotta, Markus oli 16. Mä halusin pelata sen pleikkarilla, mut se ei antanu. Mä päätin mennä salaa sen huoneeseen, kun se oli vielä koulussa. Mut jäin kii."

"Ja mitä sitten tapahtu?"

"Se tietenkin raivostu ihan huolella. Mä en ees tajunnu mitä tapahtu, kun se kävi niin nopeesti. Yhtäkkii vaan iskä oli viemäs mua sairaalaan, koska Markus oli murtanu mun käsivarren ja toisen jalan."

"Mitä hittoo-?" suuni loksahti auki.

"Sitten se joutuki kaltereiden taa, ei pelkästään mun luiden murtamisesta, vaan kaikista niistä väkivaltasista jutuista mitä se oli aikasemmin mulle tehny. Lisäks se tuomittiin monista varkauksista."

"No nyt mä tajuun, miks vihaat sitä. Oon pahoillani, että sulle on käyny noin."

"Mä en inhoo ketään yhtä paljon kun tota idioottii", Mikael jatkoi. "Enkä myöskään pelkää ketään muuta yhtä paljon. Mut yritän piilottaa pelon, koska en saa näyttää heikolta. Se aina kiusas mua siitä, miten heikko ja avuton olin. Se oli sairas. On edelleen sairas. Tulee aina olemaan. Sillä viiraa päässä, mut meiän vanhemmat ei sitä tajuu."

"Okei, mä tajuun, että et voi sietää sitä. Mut sehän sano muuttuneensa..."

"Mä tunnen veljeni. Se ei tuu ikinä muuttuun. Se nauttii vallasta ja mun satuttamisesta. Se vaan esittää viatonta muiden eessä, mut mä tiiän millanen se on."

Emme ehtineet keskustella asiasta enempää, kun kuulimme jo Marikan ja Sakarin tulevan takaisin kotiin. Mikael valahti kalpeaksi ja kuiskasi mulle hysteerisenä jotain siitä, että juomat ovat edelleen keittiössä. Unohdimme kaataa ne viemäristä alas. Nyt olimme kyllä niin pahassa pulassa, että olisi tehnyt mieli hautautua mullan alle.

Ei mennyt kuin muutama minuutti, kun Sakari jo huusi nuoremman poikansa nimen. Mikael puri huultaan hermostuneesti, mutta meni silti vanhempiensa luokse. Marika sanoi, että mun olisi varmaan parempi lähteä kotiin. Nyökkäsin, toivotin poikaystävälleni tsemppiä, ja lähdin Salmeloilta. Mua pelotti oikeasti hänen puolestaan.

***

(Mikaelin näkökulma. Huom! Tää tulemaan oleen aikalailla pelkkää vuoropuheluu tässä alussa.)

"Selitäpä, mitä nämä juomat on?" isä tuijotti mua tiukasti silmiin samalla, kun osoitti boolimaljaa ja kaljatölkkejä.

"En mä- en- ne ei oo mun jäljiltä", sopertelin epätoivoisesti. "Vieraat toi niitä, enkä mä tienny miten reagoida."

"Mikael Aatos Salmela, me tiedetään kyllä, kun valehtelet", äiti huomautti terävästi.

"Hah, ongelmis oot", Markus hörähti.

"Oo vittu hiljaa!" huusin päin veljeni naamaa.

"Oho, pikkuveikka on oppinu puolustautumaan. Viimeks kyllä olit mun muistaakseni heiveröinen pikku paskiainen."

"Painu helvettiin mun elämästä!"

"NYT RIITTÄÄ!" isä jyrähti ja pakotti mut istumaan tuolille. "Mikael, mistä tässä nyt on kyse? Veljesi on muuttunut, ja on mukava saada hänet takaisin."

"Muuttunu? Etteks te vittu kuullu, mitä se äsken sano? Miks te ootte sen puolella, vaikka se hakkas mut sairaalakuntoon?" mulla meni yksinkertaisesti hermot tämmöiseen touhuun.

"Virheitä sattuu. Ei Markus varmasti tarkottanut sitä mitä sanoi", äiti sanoi lempeästi. "Ethän?"

"En tietenkään, äiti-kulta", veljeni hymähti.

"Mikä helvetti teitä vaivaa?!" negatiiviset tunteet alkoivat ottaa mussa vallan ihan kunnolla.

"Nyt loppuu tuollanen ruma kielenkäyttö, poika", isä torui. "Anna vähän armoa veljellesi. Hän on juuri päässyt vankilasta monen vuoden jälkeen. On varmasti uuvuttavaa tulla kotiin, missä oma veli raivoaa päin naamaa."

"Miks te ette tajuu, ettei Markus oo muuttunu mikskään? Miks teiän pitää lelliä väkivaltasta hulluu, jonka paikka on joko mielisairaalassa tai vankilassa? Tää ei oo vittu reiluu! Mä oon yrittäny olla teille hyvä lapsi. Oon tehny kaikkeni. Okei, yks virhe ton alkoholijutun kanssa, mut miks vitussa ootte näin epäreiluja mua kohtaan? Mä en ihan oikeesti jaksa tämmöstä paskaa", tunsin kyyneleiden kihoavan silmäkulmiini. "Mä oon yrittäny parhaani kaikessa, mutta sitten te käännyttekin mua vastaan heti, kun joku vitun Markus tulee takasin. Täydellinen Markus, joka on oikeesti vitun hullu, mut te ette vaan tajuu, koska se esittää muuta kun on. Toivoisin, että oisin syntyny johonki toiseen perheeseen. Mä luulin teitä hyviks vanhemmiks, mut ootte epäonnistunu tehtävässänne ihan kunnolla. Painukaa helvettiin!"

Pitkän puheeni jälkeen ryntäsin huoneeseeni, paiskasin oven kiinni ja heittäydyin sängylleni itkemään. En ansainnut tällaista kohtelua. Vielä eilen kaikki oli hyvin. Äiti ja isä rakastivat mua. Mutta sitten Mr. Perfect saapastelee taloon muina miehinä, ja yhtäkkiä musta tehdään syyllinen. Yhtäkkiä mussa onkin kaikki vikana. Yhtäkkiä vain mä olen tehnyt jotain väärää.

"Vittu, mä en jää tänne enää hetkekskään", ajattelin itsekseni ja livahdin ikkunan kautta pihalle.

Hiivin varjojen suojissa tielle, ja lähdin sitten juoksemaan niin kovaa kuin ikinä pystyin. En pysähtynyt ennen kuin pääsin tutun kaksikerroksisen talon kohdalle. Kiipesin vajan katolle, ja koputin ikkunaan. Se avattiin melkein heti.

"Mikael? Mitä sä täällä-?" Atte kysyi hämmästyneenä.

"Päästä mut sisään, oo kiltti", pyysin kyyneleet silmissäni.

Ystäväni siirtyi sivuun, että sain kiivettyä huoneeseen. Rojahdin samantien lattialle istumaan ja itkemään hillittömästi. Atte laskeutui viereeni ja halasi mua lujasti.

"Hei, ei oo mitään hätää. Oot turvassa täällä. Kerro kaikki, mä kuuntelen. Oon täällä sua varten, tiiäthän sen?" hän kuiskasi ja silitteli hiuksiani rauhoittavasti.

Ja mä kerroin kaiken.

(En tiiä teistä, mut jos Mikael ja Edla ei ois yhessä, nii mä kinda shippaisin Attee ja Mikaelii)