Varastit sydämeni

Luku 52 - Se on alkanut

(Edlan näkökulma)

Kolme päivää oli kulunut siitä, kun isoveljeni oli joutunut sairaalaan. Emme olleet saaneet mitään tietoa tilanteen kääntymisestä parempaan suuntaan. Joitain sisäelimiä ja luita oli vaurioitunut onnettomuuden seurauksena, ja olimme kaikki olleet huolista suunniltamme. Maaria oli itkenyt ihan hulluna, eikä ollut poistunut vierashuoneesta muuten kuin syömään pientä hiukopalaa tai mennäkseen vessaan. Mua huoletti eniten hänen ja vauvan puolesta. Aviomiehen menetys olisi hirveää ja lapsuus olisi varmasti juniorille todella rankka ilman isää.

"Mä lupaan, että kaikki järjestyy", Mikael rauhoitteli puhuessamme puhelua.

Olin puolisen tuntia sitten soittanut hänelle ihan paniikissa, koska mua alkoi pelottamaan, että menettäisin toisenkin sisaruksen.

"Aku on sen verran kova kaveri, ettei se helpolla kaadu", hän jatkoi yrittäessään piristää mua.

"Niin kai, mut mä oon vaan niin hiton huolissani. En mä kestäis veljeni menetystä, kun oli vaikeeta luopua Annastakin. Se kans kuoli onnettomuudessa ja nyt tää Akun tilanne herättää mussa traumoja", kerroin itku kurkussa.

"Luotatko sä muhun, Edla?"

"Totta kai!"

"Hyvä, koska asiat kääntyy vielä parhain päin. Sun broidi selvii kyllä. Se on hyvissä käsissä siellä sairaalassa."

"Okei, mä yritän parhaani mukaan uskoa sua", pieni hymynkare kohosi huulilleni.

"Mahtava juttu! Mut hei, mun pitää nyt mennä. Iskä haluu lähtee mun kans soutureissulle, mut soitan sulle myöhemmin. Rakastan sua."

"Rakastan sua viel enemmän."

"Ei oo mahollista", sitten poikaystäväni sammutti puhelun.

Palasin sisälle terassilta ja suuntasin keittiöön hakeakseni itselleni jogurtin jääkaapista. Siellä oli kahta erilaista vaihtoehtoa: mustikkaa ja mansikkaa. Aika perus. Valitsin ensimmäisen.

Syödessäni välipalaani pöydän ääressä, vierashuoneen ovi aukesi. Maaria laahusti viereeni ja otti pöydällä olevasta hedelmäkulhosta banaanin. Sitten hän istahti alas ja ryhtyi kuorimaan hedelmää.

"Onko olo yhtään helpottanu?" kysyin varovasti ja katselin säälivästi tuota nuorta naista, jonka silmät olivat itkemisestä turvonneet.

"Vähän. Yritän vaan luottaa siihen, että mun rakas selviää kyllä ja asiat tulee taas kuntoon", hän nyökkäsi.

Nousin ylös ja halasin Maariaa. Kyyneleet valuivat hänen poskillaan, mutta hän jaksoi silti hymyillä. Yhtäkkiä hän kuitenkin parahti kivusta ja taipui kaksinkerroin yrittääkseen jotenkuten helpottaa oloaan.

"Mikä on?" kysyin hätääntyneenä. "Ootko kunnossa?"

"M-mun synnytys käynnisty", hän ähkäisi. "Mut pitää saada sairaalaan nyt heti."

Supistukset ilmeisesti voimistuivat ja muuttuivat kivuliaammiksi, koska huutokin koveni.

"Äiti!" huusin niin kovaa kuin suustani lähti. "Tuu tänne ja vähän äkkii. Maaria synnyttää!"

Äiti ryntäsi keittiöön ja avustimme Maarian autoon. Mä olin takapenkillä hänen vieressään ja pidin kylmää käärettä hänen otsallaan. Olin napannut sen viime tingassa pakastimesta. Rauhoittelin häntä ja vakuuttelin, että kipu on ohi kohta. Todellisuudessahan en tiennyt, milloin se lakkaisi, koska synnytys voi kestää myös todella pitkään. Mutta ehkä sen sanominen helpotti Maarian oloa hiukan.

Pääsimme sairaalalle ja talutimme Maarian sisään. Hänet kiikutettiin mitä pikimmin synnytyssaliin.

"Tulisin mielelläni tueksi, mutta minun on valitettavasti palattava kotiin. Anteeksi", äiti sanoi hänelle.

"Ei se mitään, oot ollu suuri apu joka tapauksessa", Maaria hymyili pikaisesti. "Edla, voitko sä mitenkään jäädä?"

"Tietty, mä en jätä sua yksin", nyökkäsin ja puristin hänen kättään äidin lähtiessä.

"Kunpa Aku olis täällä", hän purskahti yhtäkkiä itkuun. "Se toivoi niin kovasti, että pystyis olla mun vierellä, kun tää meiän esikoinen syntyy."

"Mä oonkin."

Siellä August Korpiaho seisoi huoneen ovella, tukien itseään keppeihin, koska ei muuten pysyisi pystyssä. Mutta hän oli elossa. Hän näytti voivan hyvin.

"Aku...", Maaria henkäisi helpottuneena.

"Tässä mä oon, sun vierelläs", Aku hymyili kiirehtiessään suutelemaan vaimoaan. "Älä murehdi musta nyt. Mä oon ihan hyvässä kunnossa. Oli tarkotus tulla yllätyksenä kotiin, mut sitten kuulin, mitä tapahtu."

"Voi rakas, oon niin onnellinen, kun oot siinä ja voit hyvin."

"Mäkin oon onnellinen, että saan olla tässä sun kanssas ja kohta meiän pieni tyttö on täällä myös."

He olivat maailman ihanin pari ja kohta heillä olisi ihana pieni perhe. He olivat niin rakkaita.

***

Synnytys kesti parisen tuntia, mutta viimein pieni neiti Korpiaho pääsi tähän maailmaan terveenä ja ryppyisenä. Okei, tuo oli tosi rumasti ilmaistu, mutta sitähän pikku prinsessa oli: ryppyinen vauva. Älyttömän suloinen.

Päätin hetkeksi jättää veljeni ja tämän vaimon keskenään iloitsemaan vastasyntyneestä vauvastaan. En halunnut olla tunkeilemassa tuollaisessa tärkeässä ja henkilökohtaisessa hetkessä. Niimpä palasin kotiin.

Olin istumassa sohvalla ja juomassa teetä, kun Mikael soitti. Vastasin heti.

"Et ikinä usko tätä, muru", olin pakahtua onnesta. Selitin hänelle heti koko jutun.

"Mähän sanoin, että kaikki järjestyis", hän huomautti. "Ja ihania uutisii, että niiden pienokainen synty."

"Mulla on niin helpottunut olo nyt. Mut hei, enköhän mä oo nyt tarpeeks kertonu näistä tapahtumista. Miten teiän venereissu meni?"

"Ihan hyvinhän se..."

"Miks päätit ton lauseen tolleen venyttäen?"

"Ei..siis..kato ikkunasta ulos."

Nousin ylös ja kävelin hölmistyneenä ikkunalle. Talomme eteen oli pysäköity auto, jonka edessä seisoskeli rakas poikaystäväni. Sakari istui vielä ratissa. Lähes kiljaisin innosta ja olin kaataa teemukin. Ryntäsin samantien ulos, hypäten Mikaelin syliin. Kiedoin jalkani hänen vyötärölleen ja suutelin häntä.

"Yllätys", hän mumisi huuliani vasten.

"Paras yllätys ikinä", vastasin hymyillen.