Varastit sydämeni

Luku 11 - Leirikoulu

Luokkani oli kerännyt seiskaluokasta lähtien ahkerasti rahaa leirikoulua varten. Musta tuntui vähän pahalta, koska en ollut itse auttanut urakassa, mutta pääsisin reissuun joka tapauksessa. Luokanvalvojamme oli järjestänyt äänestyksen, jossa päätettiin menisimmekö Viroon vai johonkin leirikohteeseen Suomessa. Tietenkin Viro voitti. Kuka hullu haluaisi jäädä Suomeen?

No niin, oli siis leirikouluun lähtöä edeltävä päivä. Olin pakkaamassa tavaroitani keskikokoiseen matkalaukkuun, johon mahtuisi melkein kaikki tavarani. Reppuun laittaisin loput kamat, joille ei ollut tilaa laukussa. 

"Onhan sulla passi tallessa?" äiti varmisti tuodessaan puhtaita pyykkejä huoneeseeni. 

"Joo, oon pakannu sen jo reppuun", vastasin sulloessani viimeisetkin vaatteet matkalaukkuun. Vedin vetoketjun kiinni. 

"Hyvä juttu!"

Sinä yönä en millään meinannut saada unta. Kieriskelin ympäriinsä sängyssäni, eikä mikään tuntunut auttavan. Ei musiikin kuuntelu, ei äänikirjan kuuntelu, ei lasillinen juotavaa. Lopulta sain nukuttua suunnilleen viisi tuntia, mutta onneksi olin virkeämpi nukuttuani vähän kuin nukuttuani paljon. 

Oppilaiden oli määrä tulla itse satamaan, jossa opettaja odottikin. Isä heitti mut aamulla sinne mennessään itse töihin. Ope laski paikallaolijat lopuksi - kukaan ei ollut jäänyt matkasta. Niinpä sitten pääsimme lähtemään. 

Ensimmäiseksi laivassa menimme syömään lounasta, sillä se kuului suunnitelmaan. Mä otin tietenkin salaattia, lihapullia ja perunamuusia. Olin juuri menossa kavereideni kanssa samaan pöytään, kun Mikael kopautti olkapäätäni hellästi ja kysyi, haluaisinko tulla hänen kanssaan syömään. Todellakin suostuin. Vain tyhmät jättäisivät tarjouksen väliin. 

Menimme istumaan yhteen nurkkapöytään, joka oli kauempana muista oppilaista. Aloin hyvällä ruokahalulla mutustamaan lihapullia. Ne olivat lähes yhtä herkullisia kuin Ikeassa, mutta eivät yhtä hyviä kuitenkaan. 

"Enkö mä sanonu sulle, ettet ees tarvii meikkiä?" Mikael uteli katsellessaan mua. 

Niin, tosiaan, olin tehnyt itselleni kevyen meikin kerrankin kun pystyin. 

"Sanoit, mut halusin vaan kokeilla", naurahdin syödessäni ruokaani. 

"Joo, ja hei, ei mun oikeesti kuuluis puuttuu asiaan. Saat meikata jos haluut", hän totesi syödessään lohikeittoa. "Mutta toivon, ettet tee sitä siks, että luulet olevas ruma ilman meikkiä. Meinaan, sä et oo lähelläkään rumaa. Oot ihan hiton kaunis."

Puna levisi jälleen poskilleni. "Yritäks flirttailla mun kaa?" kohotin kulmiani kysyvästi.

"Kunhan vaan pistän faktat tiskiin."

"Aivan.., no kiitos kummiskin."

***

Laiva pysähtyi Tallinnan satamaan, joten luokkamme vyöryi ulos. Luokanvalvojamme johdolla suuntasimme bussiin, joka vei meidät hotellillemme. Saimme itse valita huonetoverimme. Päätin pyytää Odettea jakamaan huoneen kanssani, ja hän suostui. Menimme hissillä kolmanteen kerrokseen ja siellä huoneeseen 21. Tila ei ollut mitenkään erikoinen, mutta ainakin meillä oli erittäin pehmeät sängyt. Sänkyjen mukavuus oli mulle tärkein asia - millään muulla ei ollut väliä. 

"Odette, mitä mun pitäs tehä? Mä oon aika pahasti ihastunu Mikaeliin", kerroin yhtäkkiä, kun olin purkamassa tavaroitani. 

"Kaikkihan sen tietää, että oot ihastunu", hän naurahti. "No, mun mielestä sun kannattais vaan suoraan kertoa sille tunteistas. Sillähän se sitten selviää, tykkääks se myös susta."

"Mut...mua jännittää. Pelkään, että se tykkääkin jostain toisesta."

"Voi hitto sun kanssas. Mikael Salmela tykkäis jostain toisesta, vai? Ootko nähny, miten se tuijottaa sua?"

"No..oot oikeessa. Kyllä se kattoo mua aika ihastuneesti, ja kehuukin mua koko ajan."

"Nimenomaan. Se jätkä on hulluna suhun."

Hymyilin itsekseni ja menin vaihtamaan jonkun paremman asun tälle päivälle. En halunnut viettää lämmintä päivää farkuissa ja topissa. Siispä päätin pistää päälleni pitkän pastellinvihreän hameen, jossa oli valkoisia kukkakuvioita, sekä valkoisen napapaidan, jonka alareunassa oli pitsiä. En osannut päättää millaisen kampauksen tekisin, joten jätin hiukseni auki. 

Huomioidaanpas nyt vielä sellainen fakta, ettei vielä ollut ihan mikään kesäkeli, mutta halusin silti käyttää tätä outfittiä. Samapa se, jos tulisin kipeäksi. Ainakin näytin hyvältä. 

Luokanvalvoja oli ilmoittanut WhatsApp-ryhmässämme, että saisimme vapaasti kierellä ympäri Tallinnaa. Meille ei oltu suunniteltu paljoakaan yhteistä ohjelmaa. Rehellisesti sanottuna olin vain iloinen, koska halusin käydä itsekseni katselemassa nähtävyyksiä, shoppailemassa jne. 

Päätin lähteä yksin käymään vanhassa kaupungissa. Tykkäsin siellä olevien rakennusten väreistä. Jostain lehahti vohvelien tuoksu, joka sai veden hierahtamaan kielelleni. Tuoksu tuli hennon vaaleanpunaisesta rakennuksesta, jossa oli vohvelibaari. Astuin kahvilaan ja oven yläpuolella oleva kello kilahti. Tilasin itselleni muutaman vohvelin jäätelön, kinuskikastikkeen ja mansikoiden kera. 

"Yksinkö sä täällä herkuttelet?" kuulin tutun äänen takaani. 

"Tässä vaiheessa luulen sun stalkkaavan mua. Jotenki ilmestyt aina sinne, missä oon", vastasin kääntyessäni ympäri. 

"Mitä jos stalkkaankin?" Mikael Salmela räpytti silmiään. Sitten hän virnisti ilkikurisesti ja meni tilaamaan itselleenkin vohveliannoksen. 

Poika palasi pian takaisin mukanaan mustikoilla, vaahterasiirapilla ja tomusokerilla kuorrutettu vohvelikasa. Hän leikkasi haarukalla ja veitsellä palasen vohvelia, työntäen sitä sitten mua kohti. 

"Suu auki", hän käski hymähtäen. 

"Ahaa, saan ilmasia herkkuja. Täähän on kätevää", totesin ja nappasin herkun suullani haarukasta. "Taidankin sitte roikkuu sun kanssa loppupäivän. Ties mitä kaikkee saan ilmatteeks."

"En valita", Mikael sanoi, viitaten hänen kanssaan hengailuun.