Varastit sydämeni

Luku 17 - Kohti Kauhavaa

Koko perheeni juoksenteli talosta sisään ja ulos, vieden vielä viimeisimpiä tavaroita vaunuun. Äiti tarkisti muutamaan otteeseen, että mukana oli tarpeeksi muun muassa vesikanistereita, petivaatteita ja pyyhkeitä. Aku kantoi isän kanssa telttakamppeet kyytiin. Vielä etuteltta ja sitten kaikki olisi mukana.

"Mä haluan sitten istua Edlan poikkiksen vieres!" Miira ilmoitti heleällä äänellään.

"No Mikael saa sitten istuu keskipenkillä, jos se sille vaan sopii", naurahdin hyväntuulisesti istuessani punaisen Toyotan kyytiin.

Lähtisimme kahdella autolla, koska niin vain oli yksinkertaisesti helpompi ja matkasta tulisi kaikille mukavampi. Aku hyppäsi toyotan etupenkille, äiti rattiin. Miira tuli viimeisenä kyytiin. Isä, Otto, Vanamo ja Lydia menivät toiseen autoon, jonka perässä vaunua kiskottaisiin.

Pääsimme viimein lähtemään matkaan. Kun isä ohjasi Audin oikealle, me menimme vastakkaiseen suuntaan noutamaan rakasta poikaystävääni. Olin aiemmin lähettänyt hänelle listan niistä jutuista, mitä hän tarvitsisi suviseuroihin mukaan. Toivottavasti hän oli muistanut kaiken.

Saavuimme Salmeloiden pihaan ja Mikael kiiruhti pistämään rinkkansa takakonttiin. Sitten hän ahtautui keskipenkille, jossa hänen kohtalonsa oli.

"Moi, Edlan poikkis!" Miira tervehti iloisesti ja halasi poikaystävääni sivulta käsin. Hän oli tavannut pojan muutamaan otteeseen aiemmin ja oli kiintynyt tähän. Niin ja, hän oli ottanut tavakseen kutsua Mikaelia 'Edlan poikkikseksi'.

"Moro, Miira! Mitä mun pikku prinsessalle kuuluu?" Mikael kysyi.

"Hyvää! Päästään suvareihin syömään paljon jätskii, laulaan ja keräämään roskia! Siellä on semmonen juttu, että kun keräät kepillä pussillisen roskia, saat palkaks jätskilipun."

"Sehän kuulostaa kivalta!"

Hymyilin onnellisena. Mikael tuli niin hyvin toimeen Miiran ja kaikkien muidenkin sisarusteni kanssa. Olin niin kiitollinen, ettei hän ollut sellainen lapsia vihaava ääliö.

Äiti tervehti poikaystävääni iloisesti ja sanoi, että oli mukava, kun tämäkin oli lähtenyt mukaamme. Hän toivoi, että Mikael nauttisi olostaan ja jos jostain syystä ei viihtyisikään, voisimme kyllä kuskata hänet lähimmälle bussiasemalle, mistä hän pääsisi takaisin Helsinkiin.

"Kyllä mä uskon, ettei oo tarvetta lähtee pois kesken kaiken", Mikael vastasi hymyillen.

"No, Mike, pidäpä sitten huolta tästä mun systeristä. Kato, ettei se valvo ihan joka yötä. Muuten siitä tulee kiukkunen, eikä se jaksa nähä sun naamaas", Aku sanoi naurahtaen.

"Apua, totta kai huolehdin, ettei tää söpöläinen ala lyömään mua turpaan", poikaystäväni nauroi. Sitten hän kääntyi puoleeni ja kuiskasi niin hiljaa kuin pystyi: "Mut kyllä mä varmaan jonain yönä pidän sut valveilla."

Hän iski silmäänsä.

"Hyi, suvareis et kyl ala sekstaileen mun kaa", kuiskasin takaisin. "Sitä mä en salli. En sillä alueella. Se ei oo oikee paikka sille, mut voidaanhan me aina karata jonnekkin mettään sieltä", lisäsin kikattaen.

"No miksei siellä?"

"No kato, mulla on sen verran kunnioitusta tota tapahtumaa kohtaan, etten todellakaan siellä ala panemaan sua."

"Ääh, no hyvä on", Mikael supisi ja pyöräytti silmiään. "Vien sut sit metsään", hän naurahti.

"Sovittu."

***

Olimme jo puolivälissä matkaa, kun isä soitti ja kertoi heidän pysähtyneen erään ABC:n Hesburgeriin syömään. Äiti pyysi Augustia pistämään apsin kännykkänsä mapsiin, ja hetken päästä olimmekin jo kaartaneet sen parkkipaikalle.

Nousimme autosta ja suuntasimme Hesburgeriin. Kävimme tilaamassa ateriat - mä otin tuplajuustoaterian kolalla, Mikael valitsi kerrosaterian myöskin kokiksella. Odotellessa poikaystäväni kävi tervehtimässä isääni ja loppuja sisaruksiani. Mä menin varaamaan meille pöydän vähän kauempaa.

Saimme ruokamme ja aloimme niitä hyvällä ruokahalulla syömään. Nappasin muutaman kuvan Mikaelista, kun häneltä pursusi hampparitäytteet pihalle.

"Onks siel suviseuroissa sun riparilaisia?" Mikael kysyi yhtäkkiä.

Tosiaan, en ollut tavannut heitä hyvin pitkään aikaan. En ollut pitänyt heihin mitään yhteyttä pitkään aikaan - varsinkaan sen jälkeen, kun virallisesti kielsin uskoni. Vihasivatkohan ne mua nyt? Puhuisivatkohan ne mulle enää ikinä? Tai no, itsehän mä tässä en oo sanonu niille sanaakaan, vaikka ne kaikki on ihan huikeita tyyppejä. Olisi kyllä ihan kiva puhua heidän kanssaan edes hetken.

"On, luultavasti lähes kaikki. Haluisin kyllä nähä niitä, kun oon vaan silleen töykeesti hylänny ne. En vaan tiiä, miten ne suhtautuu muhun nykyään, kun en oo enää uskovainen", vastasin huokaisten.

"Älä pelkää, eiköhän ne hyväksy sut edelleen. Ja vaikka eivät hyväksyiskään, niin sulla on mut", Mikael hymyili.

"Kiitos", hymyilin takaisin.

***

Oli jo myöhäinen yö, kun saavuimme suviseura-alueelle. Odotimme noin vartin ennen kuin pääsimme meille neuvotulle paikalle. Olimme aika lähellä kenttää, mikä oli suuri helpotus. En jaksaisi sitä, että pitäisi kävellä jotain kymmenen minuuttia vaunulta kentälle.

Autoimme isää ja Akua pystyttämään ensiksi etuteltan, ja sitten normaalin teltan sen ulkopuolelle. Teltta oli varattu mulle ja Mikaelille. Muut nukkuisivat vaunussa paitsi Aku, joka halusi yöpyä autossa.

Söimme vähän iltapalaa ennen nukkumaanmenoa. Pujahdin vihreään telttaan, jossa oli täytetty leveä ilmapatja, kaksi peittoa, muutama viltti ja muhkeat tyynyt. Mikael tuli perässäni ja lysähti patjalle.

"Monelta mun pitää herätä huomenna? Joskus seittemältä aamul?" hän uteli.

"Ei tääl oo mitään aikatauluu", naurahdin lempeästi. "Saat nukkuu vaikka kahteentoista jos huvittaa."

"Oikeesti? Mut monelta sä aiot nousta?"

"Ehkä yhentoista maissa ja menisin suoraan syömään ruokaa, etten söis yhtää aamupalaa."

"No mä teen sit samoin. Herätä mut aamulla, pliis?" Mikael pyysi ja painoi suukon poskelleni.

"Joo, lupaan."

Vaihdoimme yövaatteet päälle. Hampaat olimme pesseet heti iltapalan jälkeen. Sitten kömmimme paksujen peittojen ja vilttien alle. Vaikka olikin kesä, yöt olivat silti viileitä ja olin usein herännyt aamuyöllä kylmyyteen. Nyt olimme varautuneet hyvin.

"Hyvää yötä, muru", Mikael kuiskasi ja suuteli mua.

"Öitä, rakas", mumisin hänen huuliaan vasten.