Varastit sydämeni

Luku 21 - Bilettämistä taas

"Hei kato, tää mun joku snäppikaveri järkkää bileet tos ihan kahen kilsan päässä", Mikael kertoi.

Olimme olleet mummolassa jo kolme päivää. Tänään olisimme lähdössä - menisimme bussilla kotiin.

"Mut ei me sinne voida mennä. Bussi lähtee 16.30", huomautin kääntyessäni ullakon sängyllä kyljelleni niin, että katsoin poikaystävääni silmiin.

"Älä oo niin tiukkapipo. Eiköhän niitä bussei mee myöhemminkin? Jos me käydään eka vähän juhlimas ja sitten lähetään kotiin?"

"Viimenen bussi täältä Helsinkiin lähtee 23.12", ilmoitin katsottuani bussiaikatauluja.

"No niin, eli ehitään hyvin!" Mikael sanoi. "Ei haittaa, vaikka tultaskin aamuyöllä kotiin. Kyl mä ainakin pääsen sisään ja sä voit tulla meille yöks."

"En oikeen tiiä..."

"Relaa vähän, muru. Tarvitset säkin joskus kunnon mukillisen kaljaa ja vähän biletystä."

"Onks tää kovin hyvä idea, kun sä et ees tunne sitä tyyppiä hyvin?" kysyin huolestuneena.

"Ollaan juteltu snäpis jonkin verran. On se luotettava ja hyvä tyyppi", Mikael vastasi ja kietoi kätensä olkapäilleni. "Mennään nyt vaan. Siitä tulee hauskaa, usko pois."

Viimein hän sai mut suostuteltua suunnitelmaansa. Niimpä hyvästelimme isovanhempani ja lähdimme mukamas kävelemään bussipysäkille. Oikeasti suuntasimme kuitenkin bilepaikkaan ja matkan varrella vaihdoimme läheisessä pensaikossa vaatteet. Mä pukeuduin revittyihin farkkuihin, mustaan toppiin ja nahkatakkiin. Mikael kopioi tyylini, mutta hänellä oli T-paita topin sijasta.

Noin neljänkymmenen minuutin jälkeen saavuimme harmaan kerrostalon kohdalle. Menimme sisään ja kiipesimme portaita pitkin toiseen kerrokseen. Mikael koputti oveen, jossa luki "Oksanen."

Meidän ikäisemme blondi poika tuli avaamaan sen ja päästi meidät sisään. "Kato Mikaelhan se siinä, ja toit näemmä muijaskin", hän totesi.

"Joo oltiin tos lähiseudulla, niin päätettiin tulla ennen kotiinlähtöö. Edlasta ootkin jo kuullu, mut Edla, tää on Antton", poikaystäväni esitteli kaverinsa mulle.

"Moi! Kiva tutustuu", sanoin tekaistu hymy huulillani.

Asunnossa oli tunkkaista ja hämärää, vaikkakin himmeät led-valot yrittivät kovasti luoda tunnelmaa. Haistoin tupakankäryn, hien ja jonkin pistävän hajun, jota en tunnistanut. Musiikki jytisi olohuoneen puoleelta ja ihmisten puheensorina kantautui korviini.

Seurasimme Anttonia peremmälle asuntoon. Nuoret, kaikki meidän ikäluokkaamme, hytkyivät musiikin tahtiin, polttivat tupakkaa ja kittasivat kaljaa punaisista muovimukeista kurkkuunsa. Osa huoppui kylpyhuoneeseen päin oksentamaan.

"Olkaa kuin kotonanne", Antton totesi ja lähti sitten jonkun tytön perässä parvekkeelle.

"Mennäänks hakemaan juomista?" Mikael ehdotti ja veti mut perässään keittiöön.

Otin vastaan hänen ojentamansa kaljamukin, mutten juonut pisaraakaan. Jotenkin musta tuntui siltä, että mun kannattaisi pysyä selvin päin ja pitää silmällä poikakaveriani. Mulla oli jännänlainen kutina, joka varoitti jostakin.

Mikael joi vielä toisen mukillisen ja meni sitten tanssimaan. Mä jäin nurkkaan seisomaan ja tarkastelemaan bilettäjiä. Olin mä ollut aiemminkin bileissä, mutta täällä tunnelma oli erilainen. Täällä oli jotenkin vaarallista tai sitten mä vaan olin vainoharhainen. Ehkä mitään pahaa ei sattuisi.

"Haluks polttaa?" joku mustatukkainen tyttö ilmaantui viereeni ja työnsi tupakkaa suuntaani.

"Joo vaikka, kiitti", tartuin tupakkaan ja tyttö sytytti sen.

"Kukas sä oot? En oo aiemmin nähnyt sua näillä kulmilla", hän tiedusteli.

"Edla, en asu tääl. Oon Helsingistä", kerroin puhallettuani ensin savua ulos.

"Sielhän ne parhaat bileet on, näin mä oon kuullut. Oon muuten Kiira", tyttö esittäytyi ja katseli bilettäjiä. "Tän järkkääjä, Antton, on mun poikkis."

Kurtistin kulmiani hämmästyneenä. Mietin ainakin viisi minuuttia, avaisinko suuni vai pitäisinkö sen kiinni, mutta sitten päädyin siihen ratkaisuun, joka oli mielestäni parempi.

"Ai on vai? Se meni just parvekkeelle jonkun tytsyn kaa...", kerroin epävarmana.

"Täh? Ooks vittu tosissas?" Kiira älähti.

"Valitettavasti."

Tyttö kiiruhti raivokkaasti parvekkeelle, jossa Antton suuteli kiihkeästi sitä toista tytön hupakkoa. Kiira kirosi ja huusi pojalle aika rumasti, minkä jälkeen löi tätä kädellä poskeen.

"Vitun kusipää!" Kiira huusi ja säntäsi ulos asunnosta.

Kohtauksen mentyä ohitse, nuoret palasivat siihen, mitä olivatkin äsken tehneet. Mä päätin etsiä Mikaelin käsiini, mutta en nähnyt häntä missään. Hälytyskellot alkoivat heti soimaan päässäni. Ei olisi pitänyt tulla tänne, ei olisi hitto ikinä pitänyt tulla tähän paikkaan.

Kiersin ympäri asuntoa ja kyselin bilettäjiltä näköhavaintoja. Lopulta joku sanoi nähneensä hänet viimeksi makuuhuoneessa.

"Ei helvetti", kirosin itselleni mennessäni kyseiseen huoneeseen.

Oletin löytäväni poikaystäväni muhinoimassa jonkun toisen muijan kanssa, mutta olikin tapahtunut jotain vielä pahempaa...