Varastit sydämeni

Luku 22 - 112

Lennätin käteni suulleni ja päästin jonkinlaisen hätääntyneen kiljaisun. Mikael makasi lattialla tiedottomassa tilassa. Hänen vieressään oli muutamia nuoria. Toinen heistä piteli piikkiä hyppysissään. Tajuntaani iski nopeasti, että rakkaalle poikaystävälleni oli pistetty suonensisäisiä huumeita.

"Mitä vittua te teette?!" huusin raivoissani ja polvistuin Mikaelin viereen.

"Älä meitä muija syytä. Jätkä ite tuli tänne kännissä ja oletettiin et se haluu kamaa. Tänne tullaan vaan kaman tarpeessa", joku nuorista sanoi.

"Hän nimenomaan tuli tänne kännissä, eikä tienny mitä tekee. Alkakaa painuu helvettiin täältä", huusin heille ja kaivoin kännykkääni käsilaukusta. Missäköhän muuten matkatavaramme ovat? Äh, ei niistä nyt murehdita.

Soitin heti hätänumeroon ja selitin itkukurkussa tilannetta. Tunsin meneväni paniikkiin: aloin haukkomaan henkeä ja en melkein pystynyt kertomaan hätäkeskukseen kaikkia tarvittavia tietoja. Kun mulle annettiin lupa sammuttaa puhelu, aloin itkemään hervottomasti. Puristin Mikaelin kättä lujasti.

"Voi rakas, oo kiltti ja kestä vielä vähän aikaa. Pääset sairaalahoitoon ihan pian. Sinnittele, oo niin kiltti", kyyneleeni valuivat vuolaana poikaystäväni paidalle.

***

En muistanut tapahtuneesta paljoa. Muistin vain, että ensihoitajat ja poliisit tulivat asuntoon ja lähdin mukaan ambulanssiin. Sitten yhtäkkiä olin jo istumassa sairaalan odotustilassa jonkun sairaanhoitajan kanssa, joka huolehti, etten murtuisi täysin.

"Saadaanko hänet kuntoon?" kysyin kyynelten virratessa poskillani. "M-me ollaan alaikäsii ja yritin kyl sanoo, ettei mentäs tohon paikkaan. Mut sinne me päädyttiin, j-ja Mikael meni makuuhuoneeseen, missä pari nuorta piikitti sille suoneen huumeita vasten sen tahtoa."

"Kyseessä ollut huume oli heroiinia ja tilanne on siksi toistaiseksi epävakaa. Älä kuitenkaan huoli, sillä on meillä kuitenkin toivoa", sairaanhoitaja kertoi lempeällä äänellä.

"H-heroiinia?" säikähdin ja kasvoni kalpenivat.

"Pysy tässä, haen sulle juotavaa", nainen sanoi ja nousi ylös.

Kaivoin kännykkäni nopeasti esiin, valitsin yhteystiedoista Marikan numeron ja käynnistin puhelun. Kesti muutaman minuutin ennen kuin nainen vastasi - olihan kello sentään puoli kaksitoista yöllä.

"Edla? Missä te viivytte? Eikös teidän pitänyt olla täällä jo noin puolitoista tuntia sitten. Ollaankin tässä valvottu ja mietitty, missä olette."

"O-oon pahoillani. Oon niin pahoillani", itkin vielä lujemmin.

"Kultaseni, mitä tapahtui?" Marika kysyi huolestuneena.

"M-Mikael ehotti, että mentäis yhtiin bileisiin ja tultaisiin myöhemmällä bussilla kotiin", aloitin kertomaan. "M-me mentiin sinne, vaikka mä tiesin koko ajan sen olevan huono idea. Hävitin Mikaelin hetkeks silmistäni ja sitten mä...mä-"

"Edla, kerro kaikki ihan rauhassa. Muista hengittää. Kuuntelen kyllä."

"M-mä löysin sen yhestä huoneesta, ja jotkut helvetin paskiaiset kerto pistäneensä Mikaelin suoneen huumeita. M-me ollaan nyt sairaalassa ja hän on hoidossa. Tilanne on kriittinen. K-kysees on heroiini."

Marika oli hiljaa pitkän aikaa, kunnes hän lopulta ilmoitti hätääntyneesti, että he lähtisivät heti tulemaan tänne päin. Helsingistä Jyväskylään (olimme siellä tällä hetkellä) kestäisi ainakin kolme tuntia, mutta he lupasivat tulla mahdollisimman nopeasti.

***

Myöhemmin tuona yönä Mikaelin vanhemmat saapuivat sairaalaan ja kiiruhtivat luokseni. Marika halasi mua lujasti ja vakuutti, ettei mikään tästä sotkusta ollut mun syytäni. Sakari meni juttelemaan joillekkin sairaanhoitajille ja lääkäreille.

"M-mä en voi menettää Mikaelii. Mä rakastan sitä enemmän kuin ketään muuta", nyyhkytin hillittömästi.

"Kaikki kääntyy vielä parhain päin. Ihan varmasti", Marika vakuutti, vaikka oli itsekkin varsin poissa tolaltaan.

"Hän on liian nuori kuolemaan", itkin vielä enemmän.

"Edla-kulta, luotetaan siihen, että lääkärit osaavat hommansa. Kyllä hän tulee kuntoon", nainen sanoi, muuttaen äänensävynsä lempeäksi.

Odotimme tuntikausia sairaalan odotustilassa. Sitten nukahdin kesken kaiken ja heräsin vasta siihen, kun Marika ravisteli mua hereille. Yksi lääkäreistä oli tullut ilmoittamaan, että pääsisimme nyt katsomaan Mikaelia. Kello oli vähän yli kuusi aamulla.

Ponkaisin ylös tuolista ja kiiruhdin Sakarin ja Marikan perässä yhteen sairaalahuoneista. Perimmäisellä vuoteella makasi siniseen sairaalakaapuun puettu Mikael, silmät kiinni ja liikkumatta.

Puhelimeni soi istuttuani alas. Se oli äiti. Sammutin puhelun ja laitoin nopeasti viestin, jossa kerroin jääneemme sittenkin vielä pariksi päiväksi mummolaan. En kyennyt kertomaan tapahtuneesta hänelle.

"Voi Mikael...", huokaisin kyyneleiden tulviessa silmiini ja tartuin hänen käteensä.

"Hän on jo paranemaan päin, ja hänen pitäisi alkaa heräillä pikku hiljaa", lääkäri kertoi ja jätti sitten meidät rauhaan.

Marika silitteli poikansa hiuksia ja painoi suukon tämän otsalle. Sakari puhui puhelua jonkun kanssa - luultavasti poliisin. Hän halusi, että Mikaelia piikittäneet nuoret etsittäisiin käsiin ja pistettäisiin vastuuseen teoistaan. En keskittynyt kuitenkaan siihen sen enempää, vaan katselin poikaystäväni kasvoja, jotka hiljalleen alkoivat saada väriä.

"Haluaisitko jäädä hänen kanssaan hetkeksi kahdestaan?" Marika kysyi tutkailtuaan ilmettäni hetken.

Nyökkäsin hitaasti. Siispä Salmelat poistuivat huoneesta. He menivät kuulemma vielä puhumaan lääkäreiden kanssa ja kävisivät hakemassa jotain aamupalaa sekä heille, että mulle.

Piirtelin sormellani kuvioita Mikaelin kämmeneen ja suutelin sitten hänen pehmeitä huuliaan.

"Onneks sut saadaan kuntoon", kuiskasin hänen korvaansa. "En ois kestäny sun menetystä sen jälkeen, kun Anna kuoli."

Painoin pääni poikaystäväni rintakehää vasten ja kuuntelin siinä hänen sydämensä sykettä. Tykytys hidastui. Laitteet alkoivat piippaamaan.