Varastit sydämeni

Luku 56 - Mihin tää elämä on mennyt?

(Edlan näkökulma. Btw nyt semmonen huomautus taas väliin, että tää kirja sisältää tosi paljon draamaa kuten kaikki tietää, enkä mä alunperin sitä ollu suunnitellu. Tästä piti tulla semmone lyhyt söpö rakkaustarina, mut...tälläne hullu sekoilu on paljon jännempää. Ei mulla muuta.)

Räväytin Salmeloiden ulko-oven auki ja ryntäsin sisään, suunnaten suoraan Mikaelin huoneeseen. Rakas poikaystäväni istui sängyllään polvet rintaansa vasten, kietoutuneena vilttiin. Hänen vieressään pöydällä oli mukillinen kuumaa kaakaota.

"Mitä tapahtu, rakas?" kysyin kiiruhtaessani istumaan hänen viereensä.

"S-se vitun sekopää...", Mikael kuiskasi tärisevällä äänellä.

"Markus? Mitä se paskiainen meni tekemään?" kiedoin käsivarteni tuon pojan ympärille ja annoin hänen niin sanotusti sulaa syliini.

"Sanotaanko näin, että sen viimesetkin aivosolut on kadonnut. Se on ihan kilahtanut."

"Mitä tarkotat?"

"S-se yritti tappaa mut."

Syvä, järkyttynyt hiljaisuus laskeutui välillemme. Miten kukaan pystyi olla niin sairas, että koettaisi viedä omalta perheenjäseneltään hengen? Miten Markus saattoi tehdä niin? Tiesin kyllä hänen olevan hullu, mutta että noin sekopää?

Minusta tuntui pahalta kuulla, mitä kaikkea poikaystäväni oli joutunut kärsimään. En tahtonut edes kuvitella sitä tosiseikkaa, että olisin voinut menettää Mikaelin - sen mulle kaikista rakkaimman henkilön. Hänet, joka oli aina pitänyt puoliani ja suojellut mua. Hänet, joka on näyttänyt mulle, mitä rakkaus on. Hänet, jonka tiesin olevan sielunkumppanini ja jonka kanssa halusin viettää koko loppuelämäni.

"Tuo on ihan kamalaa", kuiskasin kyynelten valuessa poskillani. "Oon niin kiitollinen, että selvisit hengissä ja oot nyt siinä."

"Hetken mä ehdin jo siellä pelätä, etten mä enää koskaan näkisi päivänvaloa", Mikael mutisi. "Mutta sitten kuin ihmeen kaupalla mä selvisinkin. Onneks en kuollut. En halu jättää sua tänne yksiksesi."

"Oot ihana, tiesiks sitä?" hymynkare kohosi huulilleni.

"Kyllä sä oot tainnut aika monesti tuon kertoa mulle, mutta ei se haittaa. Ehkä mä kestän sen, eikö niin?"

"Joo, sä kestät ihan mitä vaan höpsöliini."

Synkkä olemus haihtui poikaystävästäni kokonaan ja hän vaikutti yhtäkkiä melko hyvinvoivalta. Hän virnisti mulle leveästi, kumartuen sitten lähemmäs kasvojani. Ennen pitkää tunsin hänen pehmeät huulensa omillani. Tuo kosketus sai mut aina rauhoittumaan tilanteesta riippumatta.

Ihan vain oltuamme siinä hetken, Mikael viimein nousi ja nappasi pyyhkeen tuolinsa nojalta.

"Mä taidan mennä nyt suihkuun ja sitten voisin vähän keskustella asioista äitin ja isän kanssa. Nähtäiskö myöhemmin tänään uudestaan, jos mä voinniltani kykenen?" hän ehdotti.

"Kuulostaa hyvältä. Mennäänkö vaikka syömään jonnekin kivaan ravintolaan?" kysyin toiveikkaana. "Mä toki maksaisin kaiken."

"Älä nyt hulluja puhu. Mä oon herrasmies ja mun velvollisuuteni on tarjota."

"Ei se ole sun velvollisuus, hölmöläinen."

"Entäs jos mä haluan?" hän virnisti.

"No siinä tapauksessa toi on ihan ookoo", nyökkäsin hymy huulillani.

Halasin Mikaelia tiukasti parinkymmenen sekunnin ajan, mutta hellitin sitten otettani. Sanoin hänelle heipat, suutelin hänen huuliaan lyhyesti ja lähdin.

En tiedä, mikä mulla oli päässäni vialla, mutta suuntasin Helsingin syrjäseuduille. Juuri sellaisille pimeille kaduille, joissa hämärähommia tehtiin. Katselin uteliaana ympärilleni, mutta en ehtinyt kauaa ihmetellä, kun joku jo tarrasi ranteeseeni. Tuo joku vetäisi minut johonkin ränsistyneeseen puotiin sisälle.

"Mitä tollanen pikku prinsessa täällä tekee?" puhuja oli pitkä, lihaksikas mies. Toisessa kädessään hänellä oli tupakka, jota hän ahkerasti poltteli.

"Tulin hankkimaan asetta", vastasin rehellisesti.

"Mihin sä sellaista tarvitsisit muru?"

"En oo sun muru, ja aattelin ihan vaan tappaa yhden kusipään, joka koetti murhata mun poikaystävän."

"Oho, sä ootkin yhtä kajahtanut kuin meikäläinen", mies hörähti. "Mut en anna sun syyllistyä rikokseen. Tomppa hoitaa. Mikä sen jätkän nimi on?"

"Kuka Tomppa on?" kurtistin kulmiani. "Se idiootti on Markus Salmela."

"Mä oon Tomppa", tuo naurahti. "Kappas, Salmelan poju vai? Se on naapurikaupasta useemminkin hankkinut kamaa. Mä tiiän kenestä sä puhut ja usko pois, että mun olisi parempi hoidella se pois alta. Sunlaiselle enkelille kävis vaan huonosti."

"No...hyvä on sitten. Mutta enkö mä periaatteessa tee rikoksen jo siinä, että suunnittelin tän jutun sun kanssa?"

"Sä et jää tästä vastuuseen bebe. Älä huoli."

"Jaahas", nyökkäsin hitaasti. "Pitääkö mun maksaa sulle jotakin?"

Hetken ehdin luulla miehen ehdottavan yhtä yötä hänen kanssaan, koska hän olisi hyvin voinut olla sitä tyyppiä, mutta onneksi niin ei käynytkään.

"Pala purukumii riittää", Tomppa totesi kättään heilauttaen.

Kaivoin taskustani purkkapussini ja ojensin hänelle valkoisen purukumin. Hän heitti sen suuhunsa, nappasi jostain paperin palasen ja kirjoitti siihen numeronsa. Sitten hän ojensi lapun mulle.

"Ilmotan tän numeron kautta sulle sitten, kun oon hoidellut sen kaverin, okei?" hän selitti.

"Selväksi tuli", vastasin nyökätessäni uudemman kerran. "Kiitos."