Varastit sydämeni

Luku 55 - Aika käy vähiin

(Mikaelin näkökulma)

Pimeässä mulla ei ollut mitään mahdollisuuksia tietää, kauanko mulla oli elinaikaa jäljellä. Ohi oli vilahtanut jo monta minuuttia, siitä olin varma. Räjähteeseen oli asetettu aikaa vartti, joten loppuni koitto saattoi olla jo ovella. Rukoilin mielessäni, etten kuolisi vielä. Keneltä mä muuten edes pyysin apua? Olin ateisti. No, ehkä se jumala, johon Korpiahot uskoivat, olisi sen verran ystävällinen mua kohtaan, että pelastaisi henkeni.

Aloin rimpuilemaan vimmatusti, lattialla lojuvien terävien kivien repiessä vaatteitani. Tämän oli pakko toimia, aivan pakko.

Ehdin siinä jonkin aikaa riehua, kunnes vihdoin tunsin silmilläni olevan huivin löystyvän. Melkein itkin onnesta.

Vilkaisin ajastinta, jonka mukaan se laukeaisi neljän minuutin kuluttua. Sydämeni hakkasi rinnassani lujaa, kun kompuroin jollain ihmeen keinolla ylös. Aloin hyppimään portaille päin, mutta kaaduin matkalla useampia kertoja. Eikun vain yrittämään uudestaan.

Toistelin itselleni jatkuvasti, että pystyisin tähän. Päästyäni portaiden ensimmäiselle askelmalle, katsahdin vielä uudemman kerran aikaa. Kolme minuuttia ja kymmenen sekuntia. Vittu.

Tiedättekös? Portaita ylös hyppiminen on yksi maailman vaikeimmista asioista, kun molemmat jalat sekä kädet ovat sidottu. Mutta mä selvisin siitä. Mä tein sen. Nyt pitäisi enää löytää ulko-ovi alle kahdessa minuutissa ja selviytyä kauas tästä surman loukosta.

***

(Edlan näkökulma)

Olin nukkunut yön erittäin makeasti ja herätessäni olin yllättävän virkeä. Auringonsäteet tulvivat huoneeseeni sälekaihdinten välistä. Venyttelin hetken ennen kuin nousin valitsemaan päivän asua.

Harmaat suorat housut ja valkoinen kauluspaita tuntuivat siistiltä vaihtoehdolta tänään. Puettuani, avasin kännykkäni ja näin Augustilta tulleen viestin. Siinä oli kuva vaaleanpunaiseen bodyyn puetusta vauvasta, jolla oli jo vähän tummia kiehkuroita päässään. Tekstissä luki: Meiän pienoinen❤️

Reagoin kuvaan sydämellä ja kirjoitin lyhyen viestin siitä, miten suloinen vauva oli. Aku kertoi, että he olivat pikkuisen ja Maarian kanssa tulossa tänään käymään mun luona ja olisivat täällä puolen tunnin päästä. MITÄ?! Puolen tunnin?! Munhan täytyi kiireesti siivota paikat.

Tiskasin nopeasti ne vähäiset astiat, jotka lojuivat tiskialtaassa. Tuon jälkeen tartuin rättiin, aloittaen pyyhkimään sillä pintoja. Kahvitahroja oli eilisen jäljiltä pöydällä. Kiva.

Imuroidessani kämppääni, sain viestin veljeltäni, joka kertoi heidän olevan nyt kerrostalon pääovella. Hitto. Sanoin joka tapauksessa heidän saavan tulla sisään nyt.

"Mitäs systeri?" Aku tervehti hyväntuulisesti, kun saapui asuntoni ovesta ensimmäisenä sisään.

"Mitäs tässä, kunhan vähän siivoilin", kohautin olkapäitäni.

"Eihän sun meitä varten ois tarvinnu", Maaria naurahti ja laski kantokopan lattialle.

Kyykistyin sen viereen ja tarkastelin pientä tyttövauvaa. Hän nukkui, tuhisten hiljaa. Mutristin huuliani söpöysshokissa. Miten joku voikaan olla noin suloinen?

"Saanks pitää sitä?" kysyin toiveikkaana.

"Totta kai", veljeni lupasi hymy huulillaan. Sitten hän haki keittiöstä lasillisen vettä ja toi sen vaimolleen, joka oli siirtynyt sohvalle istumaan.

Nostin vauvan syliini ja hyssyttelin häntä lempeästi. Hän ei herännyt, mistä olin yllättynyt. Olin luullut hänen avaamaan silmänsä heti ja alkavan itkeä sen takia, että oli joutunut vieraan naisen käsivarsille.

Voi, rakastin lapsia niin paljon. He olivat niin pieniä, enkelimäisiä ja herttaisia. Toivottavasti jonain päivänä mäkin saisin lapsia. Yksi suurimmista peloistani oli hedelmättömyys. Toki mulla oli mahdollisuus mennä hoitoihin tai adoptoida, mutta...kuitenkin.

"Miten muuten koulussa on sujunut?" Maaria kyseli juotuaan lasissaan olevan veden.

"Siinähän se, ihan hyvinhän siellä menee. En tosin malta oottaa, että pääsee taas kesälomailemaan", vastasin hymähtäen ja silittelin vauvan hiuksia. Ne olivat niin pehmeät.

"Uskon. Onks sulla mitään suunnitelmia lomaa varten?"

"En oo vielä kovin paljoa miettinyt. Varmaan hengailen jonkin verran Sandran ja Moonan kanssa", totesin olkiani kohauttaen. "Saatan myös lähtee Salmeloiden kaa uudestaan Italiaan, mutta saa nähdä. Musta olisi kyllä kiva tehdä ihan joku kahdenkeskenen ulkomaan reissu Mikaelin kanssa."

"Mitäköhän äiti ja iskä siitä sanois?" Aku pohti. "En nyt siis tarkoita mitään seksiasioita, jos sitä oletit. Mietin vaan sun turvallisuutta, että pystyykö Mikael pitämään susta varmasti huolen", hän jatkoi naurahtaen.

"Kyllä se pystyy, ainahan se", nyökkäsin. "Sitä paitsi ollaan me ennenkin menty keskenämme, tai no Aten kanssa, Italiaan. Se vaan oli ilman lupaa, mutta kummiskin. Kyllä mun poikaystävä pitää mut turvassa."

"No, siinä tapauksessa tervemenoa vaan, kunhan meiän vanhemmat on tietosia sun olinpaikasta."

Keskustelimme siinä noin puolisen tuntia vähän sitä sun tätä, kunnes huomasin Marika Salmelan soittavan mulle. Kummallista. Miksiköhän hän minulle soitti? Menin toiseen huoneeseen selvittämään tilannetta.

"Hei Edla", nainen tervehti tärisevällä äänellä. "Tulisitko käymään meillä? Mikael tarvitsee sua just nyt."

Kurtistin kulmiani mietteliäänä. Mistäköhän oli kyse?

"Tuun heti", vastasin ennen puhelun lopettamista. Menin ilmoittamaan vierailleni tästä äkillisestä menostani, minkä jälkeen lähdin suorinta tietä Salmeloille.