Varastit sydämeni

Luku 18 - Suviseurat

Herätykseni pärähti soimaan tasan yhdeltätoista. Sammutin sen äkkiä, koska herätysääneni on niin rasittava, eikä sitä jaksa kuunnella paria sekuntia enempää.

Suviseura-alueen kaiuttimista soi voimakkaasti tuttu siionin laulu 42, jota seuravieraat lauloivat isossa teltassa:

"Kaunis aamuaurinkomme, kuinka paistat puhtaasti. Herran hyvyys ihmeellinen, täyttää köyhät lapsesi..."

Kyyneleet tulvahtivat väkisinkin silmäkulmiini. Muistot palautuivat mieleeni niiltä ajoilta, kun olin vielä uskomassa. Olin laulanut siionin lauluja ja virsiä täydestä sydämestä, iloinnut uskosta. Mutta sitten maailma tuli liian lähelle ja vei tytön mennessään. Palaaminenpa ei olekkaan yksinkertainen juttu ja kun tämä tyttö rakastaa maailmaa ja siellä olevia ihmisiä liikaa, ei hän oikein haluaisikaan palata.

Huokaisin syvään ennen kuin ravistelin Mikaelin hereille. Hän havahtui, hiukset ihan sekaisin, enkä voinut olla nauramatta hänelle.

"Näytät ihan pöhköltä", naureskelin ja suukotin hänen kasvojaan.

"Ei se haittaa, kun tykkäät kummiskin", poikaystäväni huomautti ja kaappasi minut syleilyynsä.

"Okei, okei, niin tykkäänkin. Mut annapa mun nyt vaihtaa päivävaatteet", sanoin kikattaen ja tempaisin itseni irti hänen otteestaan.

Kun kumpikin meistä oli tehnyt aamutoimet, päätin lähteä näyttämään Mikaelille paikkoja. Kentällä oli iso teltta, josta kuului nyt seurapuhe. Sitten oli myös ravintolakatos, grilli, kioskit, juhlaportti jne. Myymälä oli vähän kauempana kentästä.

"Tääl näyttää ihan hiton kivalta", Mikael ihasteli.

"Shh, jos vaan mitenkään pystyt, nii koeta olla kiroilematta täällä. Mäkin yritän parhaani", pyysin hiljaa.

"Aa joo, anteeks tosi paljon. Mä unohdin, että se ei oo kaikille ookoo."

"Ei se haittaa, muru."

Suuntasimme kohti ravintolakatosta, jossa oli ainakin kuusi eri jonoa. Kaikki ne johtivat ruokapisteelle, josta pääsi ostamaan mm. lohikeittoa, riisipuuroa ja spagettia. Suvareiden lohikeitto on ihan parasta.

Asetuimme jonoon odottamaan omaa vuoroamme. Mikael vilkuili ympärilleen ja tarkkaili näkemiään ihmisiä. Hetken päästä hän kääntyi puoleeni ja ihmetteli ääneen:

"Miten nää kaikki vaikuttaa niin rauhallisilta ja onnellisilta?"

"No, sitä on oikeesti tosi vaikee selittää, enkä mä oo mikään paras henkilö sitä sulle avaamaan. Mut niillä on synnit anteeks ja rauha omallatunnolla", selitin varovasti.

"Oho, eikö sulla sitten oo? Tai siis, oliks sulla sillon, ku olit viel lesta? Mä oon vähä hämmentyny. Mikä ees on syntiä?", poikaystäväni pohti.

Pudistin päätäni. "Se on niin monimutkanen juttu, mut sen tiiän, ettei mulla synnit oo anteeks. Oon liian väsynyt pistämään ne pois omaltatunnolta ja ton takii en enää ookkaan uskovainen", vastasin mutisten. "On oikeesti vaikee selittää tota hommaa. Oon pahoillani. Mut tota, syntiä on kaikki, mikä on Jumalan tahdon vastaista."

"Nii no, tietty. Käy järkeen", Mikael nyökkäsi hitaasti. "No mut, hyvä juttu näille tyypeille. Oishan se mukava, jos itekki vois olla noin seesteinen."

"Niin", totesin haikeana.

Vihdoin oli vuoromme ostaa ruokaa. Mä otin kulhollisen lohikeittoa, Mikael päätti maistaa spagettia (sekin muuten on törkeän hyvää.)

Kun olimme maksaneet, menimme pitkän ruokapöydän ääreen. Sellaisia oli monia ja oli oikeasti aika vaikeaa löytää tyhjää paikkaa. Aloimme sitten siinä syömään lounasta, katsellen samalla seuravieraita. Yritin bongata tuttuja kasvoja ja näinkin joitain perhetuttuja, mutta en heitä viitsinyt mennä tervehtimään, kun en tunne heitä melkeinpä ollenkaan.