Varastit sydämeni

Luku 28 - Ei, ei, ei.

"Ei vittu. Ei vitun vittu", Mikael nousi kiireesti ylös ja pisti kypärän päähänsä, viittoen mua tekemään samoin.

Nousimme moottoripyörän kyytiin ja lähdimme ajamaan ehkä jopa ylinopeutta Aten kodille päin. Siellä hän oli vielä äsken snäppikartan mukaan ollut, joten hän ei toivon mukaan ollut ehtinyt kovinkaan kauas.

Sydämeni tykytti tuhatta ja sataa. Mikaelin mukaan, kun joku sanoo ne sanat, mitä Atte sanoi, tilanne on aika helvetin vakava. Niin vakava, että saatamme menettää pojan lopullisesti.

Aten moottoripyörää ei näkynyt pihassa, joten päätimme kiertää lähiseutua. Hätkähdimme kuullessamme kovaa pyörän pärinää jostain lähistöltä, luultavasti ihan näiltä kulmilta. Mikael käski mun pitää tiukasti kiinni, kun hän lähti ajamaan ääntä kohti. Tunnistimme sinisen moottoripyörän, joka viiletti kauempana kohti moottoritietä.

"Ei helvetti, ei, ei, ei. Nyt et tee tätä, Atte", Mikaelin ääni särkyi ja hän lähti kiihdyttämään.

Atte katsoi taakseen, huomaten meidät. Sitten hän kääntyi taas tuijottamaan tietä, ajaen varmaan kahtasataa, jos se edes oli mahdollista. En tiennyt, millaisiin nopeuksiin nämä vehkeet kiihtyivät.

"Mitä me edes pystytään enää tekemään?" kysyin kyynelten kihotessa silmiini.

"En mä tiiä, en mä vaan hitto tiiä", poikaystäväni itki ja yritti vain saavuttaa ystävänsä, mutta tämä ajoi paljon kovempaa.

Kaikki tapahtui niin nopeasti. En ehtinyt edes silmiäni räpsäyttää, kun Atte ohjasi itsensä seuraavaa vastaantulevaa katulamppua päin. Siihen hän jysähti ja putosi maahan makaamaan, moottoripyörän osien levitessä ympäriinsä. Mikael huusi voimiensa takaa niin kivuliaan huudon, etten meinannut kestää kuunnella. Se oli niin sydäntä raastava.

Poikaystäväni teki niin äkillisen jarrutuksen, että olimme vähällä kumpikin lentää kyydistä. Hän loikkasi kyydistä ja ryntäsi Aten luokse, vetäen tämän syliinsä.

"Ei helvetin helvetin helvetti", hän itki. "Soita hätänumeroon nyt heti."

Mä tein parhaani kutsuessani apua paikalle. Ei mennyt kuin minuutti, niin ambulanssit olivat jo paikalla. Atte nostettiin varovasti paareille ja kannettiin kiireesti kyytiin, minkä jälkeen hänet kyyditettiin nopeasti sairaalaan. Poliisit jäivät kuulustelemaan meitä tapahtuneesta.
Halasin Mikaelia vastaillessani viranomaisten kysymyksiin niin hyvin kuin kykenin.

***

Saimme poliiseilta kyydin sairaalalle - Mikaelia ei haitannut jättää moottoripyöräänsä tien varteen. Se ei merkinnyt hänelle enää mitään.

Juoksimme vastaanottoaulaan kysymään, tiesiko kukaan mitään ystävämme tilanteesta. Emme oikein tienneet, miten toimia, mutta meitä opastettiin jäädä odottamaan sohville. Meille kerrottaisiin kyllä, kun tilanne selkenisi.

"Vittu mä tapan sen ämmän", Mikael puhisi kiukusta. "Väännän niskat nurin vaikka paljain käsin."

Mä vain tuijotin järkyttyneenä eteeni. Tilanne oli valjennut nopeasti. Odette oli pettänyt Attea - 99,9% todennäköisyydellä Sebastianin kanssa. Miksi helvetissä tämän piti mennä näin? Olisin vielä eilen voinut varoittaa Attea ja myöskin mahdollisesti estää häntä ajamasta kolaria. Jos vain olisin tehnyt niin, niin...

"Tää on mun vika. Mä en kertonut niiden kahden touhuista Atelle, vaikka Sebastian sai Odeten punastumaan eilen ja flirttaili sille muutenkin", sanoin vaimeasti. Tunsin oloni surkeaksi.

Mikael kuivasi kyyneleitään, kääntyen puoleeni. "Älä sano noin, rakas. Mikään tästä paskasta ei oo sun syytä, vaan sen hiton nartun."

"Musta kuitenkin tuntuu siltä..."

"Shh, kaikki hyvin. En mäkään olisi tiennyt, mitä tehdä sun asemassas", hän kuiskasi ja kietoi kätensä ympärilleni. "Kaikki on hyvin, okei?"

"Okei...", huokaisin raskaasti ja annoin kyyneleiden valua poskilleni, pilaten meikkini vielä pahemmin, mutta en välittänyt.

Istuimme ainakin kaksi tuntia odottamassa uutta tietoa ystävästämme. Olin lähettänyt Klausille ja Benjaminille viestin, Sandralle ja Moonalle en. Olisi tuntunut väärältä kertoa tilanteesta heille, kun he eivät joka tapauksessa koskaan olleet Aten kanssa niin läheisiä. Ehkä voisivat kuulla jutusta myöhemmin, jos pojat antaisivat luvan kertoa.

Klaus ja Benjamin ilmaantuivat lähes heti viestit luettuaan sairaalaan. He tulivat huolestuneen näköisinä luoksemme. Jälkimmäiseksi mainitun silmät punoittivat itkemisen takia.

"Mä en voi uskoa, että Odette teki näin", Klaus vaikeroi. "Oottakaapa vaan, kun saan hänet käsiini."

"Pojat, okei, ymmärrän teiän raivon, mutta harkitkaa edes vähän armollisempia vaihtoehtoja. Älkää nyt sentään ottako murhasyytteitä niskoillenne", yritin toputella.

"Jos Atte selviää, niin sitten annan sille ämmälle vaan turpaan. Jos ei, niin lähetän sen omakätisesti helvettiin", Mikael vastasi.

"Hyvä on sitten", nyökkäsin.

Benjamin istui surkean näköisenä tuolilla, pää painuksissa. Hän itki jälleen kerran. Mä päätin istua hänen viereensä ja asettaa lohduttavasti käteni hänen olkapäälleen.

"Kaikki kääntyy parhain päin. Atte on taistelija, se selviää kyllä", kuiskasin mahdollisimman rauhoittavasti.

Kului vielä tunti ennen kuin pieni joukko lääkäreitä ja sairaanhoitajia tuli luoksemme. He ilmoittivat iskun olleen niin kova, että luita murtui yli kymmenen ja että Atte on valitettavasti joutunut koomaan.

"Selviääkö hän silti?" kysyin huolesta suunniltani.

"Emme voi olla täysin varmoja, mutta siihen on pieni mahdollisuus. Tosin, vaikka hän heräisikin, hänen luultavasti täytyisi opetella uudestaan kävelemään", yksi lääkäreistä selitti.

"Parempi olisi herätä", Klaus huokaisi samalla, kun yritti tasata hengitystään.

"Pidämme teidät sekä pojan vanhemmat kyllä ajantasalla tilanteesta", sairaanhoitaja lohdutti.

"Kiitos", nyökkäsin kiitollisena.