Varastit sydämeni

Luku 35 - Ei taas

(Mainostusta tähän alkuun, koska miksei. Käykääs lukemassa myös mun kirjaa Kuin yö ja päivä☺️ Ei mulla muuta)

(Aten näkökulma. Kylläpäs nyt näkökulmat vaihtelee koko ajan.)

Kävin hakemassa vähän juotavaa sillä välin, kun Odette meni käymään vessassa. Alkoholi poltteli kurkkuani. En ollut vielä pahasti kännissä, koska mulla oli melko hyvä viinapää, yllättävää kyllä.

Näin ikkunasta ulkona seisovia poikia, jotka polttelivat tupakkaa ja jutustelivat jostain. Mun alkoi hirveästi tekemään mieli sauhuttelua, joten niinpä mä sitten lähdin pihalle. Kysyin yhdeltä pojalta, saisinko vetää edes muutamat sauhut.

"Siitä vaan, oon muuten Oscar", hän esittäytyi ja antoi mulle oman tupakkansa.

Oscar. Missä olin kuullut tuon nimen aikaisemmin? Ja miksi hän näytti jotenkin etäisesti tutulta? Mieleeni palautui seiskaluokan jälkeinen kesä. Olin ollut kävelemässä kotiin Klausilta ja päättänyt mennä oikoreittiä, jonka kautta en ollut ennen mennytkään. Olin vain tsekannut mapsista, oliko lyhyempiä reittejä ja menin sen mukaan.

Lähes jokainen katulamppu oli ollut rikki, satunnaisia yksittäistapauksia lukuun ottamatta. Mä olin silloin vielä pieni, hintelä pelkuri. En tiennyt, että se asuinalue mukamas kuului yhden kookkaan korston jengille.

Värähdin hieman, kun muistelin tuota iltaa.

Olin katsonut mapsista, että matkaa kotiin olisi enää noin 600 metriä. Olin kävellessäni pohtinut, olinko vainoharhainen vai seurasiko joku mua oikeasti, sillä siltä musta oli tuntunut. Olin kääntynyt ympäri ja siinä edessäni oli ollut aika iso joukko mopopoikia. He olivat puhuneet mulle jotain siitä, miten tämä oli heidän aluettaan, enkä saanut olla siellä.

Mä olin yrittänyt kertoa lähteväni heti, mutta he eivät olleet päästäneet mua menemään. Sen sijaan niistä kavereista kookkain, joka oli selvästi johtaja, oli alkanut pahoinpitelemään mua oikein olan takaa. Mä olin huutanut apua, mutta kukaan ei tullut. Se korsto oli hakannut, potkinut, tukistanut ja viillellyt mua. Kun puukko oli otettu käyttöön, yksi niistä jengiläisistä oli huutanut: "Oscar, riittää jo! Se on vielä tosi nuori, lopeta toi!"

Tupakka tipahti kädestäni. Peräännyin muutaman askeleen taaksepäin. Oscar kavereineen katsoi mua kummastuneena.

"Mikäs sulle nyt tuli?" hän tiedusteli. "Hetkonen..sä näytät tutulta. Ollaanks me tavattu joskus aiemmin?"

"Äh, oon vaan hitonmoinen rähmäkäpälä. Ja ei tietääkseni olla tavattu", poimin sätkän maasta.

"Aa, no erehdyin sitte henkilöstä."

"Hei tota, mun pitää kyllä nyt mennä. Tyttöystävä oottaa sisällä", huikkasin nopeasti ja kiiruhdin takaisin sisälle.

Etsin Odettea katseellani, käyden läpi jokaisen nuoren, joka alakerrassa oli. Sitten näin jotain, minkä en olisi halunnut koskaan tapahtuvan uudelleen, mutta nyt niin kävi kuitenkin.

***

(Edlan näkökulma)

Olimme päättäneet lähteä Mikaelin kanssa bileistä noin yhdentoista aikoihin, ja mennä bussilla Salmeloille. Me molemmat oltiin lievästi humalassa, mutta onneksi hänen vanhempansa eivät olleet kotona. He olivat hotellilomalla Lapissa.

"Varo! Sä oot törmänny jo kahteen lamppuun, kun oot niin pitkä", nauroin makeasti poikaystäväni melkein törmättyä kolmanteen lamppuun.

"Hitto, milloin musta on tullu näin kömpelö?" hän naurahti ja kaatui sohvalle.

Mä menin makaamaan hänen päälleen. Hän kietoi kätensä ympärilleni, halaten mua tiukasti. Siinä oli turvallista olla. Rakastin halailua Mikaelin kanssa. Hän oli silloin aina hellä ja kuiskaili mulle kivoja asioita korvaan. Nytkin hän puhui mulle siitä, kuinka kaunis mä olin ja miten onnellinen hän oli, kun juuri hän sai olla mun kanssa yhdessä. Ääh, mun ihana rakas poikaystävä. Rakastin häntä enemmän kuin ketään muuta.

"Mä oikeesti rakastan sua niin paljon, Mikael Salmela", kuiskasin lempeästi. "Varastit mun sydämen, mutta onneks siitä ei sentään joudu vankilaan."

"Sanoisiks ton uudestaan? Siis sen, mitä ekaks sanoit", Mikael pyysi.

"Rakastan sua."

"Uudestaan."

"Rakastan sua."

"Hitto, mä voisin kuunnella tota ikuisesti. Mäkin rakastan sua, Edla Korpiaho."

Hymyilin iloisesti, painoin lyhyen suudelman Mikaelin huulille ja hautasin sitten kasvoni hänen huppariinsa. Hän tuoksui hyvältä, tarkoitan HY-VÄL-TÄ. Hänellä oli varmaan käytössään joku uusi hajuvesi. En tiennyt tarkalleen, mikä tuoksu se oli, mutta se oli ihana.

Emme ehtineet makoilla siinä kauaakaan, kun Mikaelin puhelin soi kovaäänisesti, pilaten koko romanttisen tunnelman. Hän vilkaisi kännykkäänsä ja huomasi siinä Aten nimen.

"Moi? Mitäs broidi?" hän vastasi puheluun.

"M-Mikael voitko tulla koululle? M-mä oon tekemässä jotain tosi typerää", Atte kuulosti hätääntyneeltä ja itkuiselta.

"Pysy siellä, äläkä tee mitään. Mä tuun", Mikael sanoi kiireesti.

Hän tarttui käteeni ja nappasi Ferrarin avaimet. Hänen isänsä oli kolme viikkoa sitten ostanut sen.

"Osaatko sä muka ajaa tota?" kysyin huolestuneena. "Me kuollaan-"

"Ei meillä oo vaihtoehtoja. Mä en anna Aten tehä sitä uudestaan, koska sitä se aikoo. Hyppää kyytiin."

Epäröin hetken, mutta menin sitten nopeasti etupenkille. Mikael hyppäsi rattiin, käynnisti auton ja lähti kaahaamaan varmaan kahtasataa koululle. Oli ihme, ettemme jääneet poliisille kiinni.

Auto pysähtyi äkisti tullessamme parkkipaikalle. Mikael ryntäsi ulos autosta suoraan niin kutsuttua tupakkapaikkaa, eli koulun kulmausta, kohti. Atte oli nimittäin siellä, ase tärisevissä käsissään.