Varastit sydämeni

Luku 57 - Onko tämä kaikki viimein ohi?

(Edlan näkökulma)

Kuivasin suihkun jäljiltä märän vartaloni ja hiukseni, siirtyen sitten huoneeseeni pukemaan vaatteet ylleni. Tummanvihreä silkkitoppi, pitkä musta hame. Kultainen kaula- ja rannekoru.

Olin lähdössä poikaystäväni kanssa treffeille sen kunniaksi, että olimme viimein päässeet eroon kaikesta draamasta ja jatkuvasta pelosta. Olin saanut tänään aamulla viestin Tompalta, jossa hän selitti homman olevan suoritettu. En ollut kysellyt häneltä sen enempää, kiitin vain.

Puin vielä tumman karvatakin sekä korkokengät. Minilaukkuuni olin sullonut kaiken, mikä sinne mahtui: huulikiilto, pieni hajuvesipullo, rahapussi, avaimet. Kännykkä mulla oli kädessäni.

Näytin lippua bussin kuljettajalle ja menin sitten istumaan. Kirjoitin Mikaelille Snapchatissa viestiä ilmoittaakseni, että lähdin juuri. Hän reagoi peukulla ja kertoi olevansa matkalla.

"Sori, kun mulla vähän kesti. Tuolla oli jotain liikenneruuhkaa", poikaystäväni pahoitteli tultuaan luokseni sushibuffetin eteen.

Hän suuteli mua, kietoen toisen käsivartensa vyötäröni ympärille. Sitten hän ojensi mulle kimpun valkoisia ruusuja sekä hopeisin yksityiskohdin koristellun soittorasian. Avasin sen ja se alkoi soittamaan yhtä rakastamaani Disney-biisiä: I See The Light.

"Rakas, ei sun olis tarvinnut. Mulle riittää pelkkä ajanvietto sun kanssas", sanoin hymyillen.

"Mä halusin ilahduttaa sut. Sitä paitsi tiiän, miten paljon tykkäät tosta kappaleesta ja en vaan voinu olla ostamatta soittorasiaa, kun kuulin sen", poika totesi.

"Sä oot niin suloinen."

"Samat sanat, mutta oot myös varmasti nälkänen. Mennäänpäs sitten."

Mikael tarttui käteeni ja johdatti minut sisälle buffettiin. Hän maksoi kummankin ruoat, väittäen haluavansa olla herrasmies. Tuo jätkä menisi kyllä vararikkoon mun takia, kun ostelee mulle kaikennäköistä ja maksaa mun safkat. Uskomaton tyyppi, en voi muuta sanoa.

"Mä oon niin ilonen, ettei meiän enää tarvi pelätä sun veljes ilmaantuvan nurkan takaa ja tappavan meiät", huokaisin helpottuneena ja pistin yhden sushin suuhuni. Siinä oli merilevää, avokadoa ja riisiä.

"Oon samaa mieltä. Se oli yhtä kärsimystä", tuo nyökkäsi. "Nyt voidaan taas palata normaaliin arkeen. Sitä mulla on ollut ikävä."

"Joo, huono puoli tässä on se, että pitää alkaa vähän paremmin keskittymään koulunkäyntiin."

"Hitto, mä unohin semmoset kokonaan. Millon viimeks me edes oltiin koulussa? Viime viikollako?"

"En mä tiiä. Vaikka oltaiskin oltu, niin ainakaan mä en muista sitä."

"No jaa, ei se mitään."

***

( NOIN KOLME VUOTTA MYÖHEMMIN )

Syksy toi tullessaan punertavat sävyt puihin sekä muihin kasveihin. Sadetta tuli roppakaupalla, mutta yleensä vain kuuro kerrallaan.

Mä ja Mikael olimme valmistuneet lukiosta keväällä ja juhlineet asiaa koko kesän käymällä ulkomailla sekä viettäen aikaa kavereidemme kanssa. Kumpikin meistä oli tehnyt päätöksen pitää ainakin vuoden taukoa opiskelusta, joten kävimme nyt töissä. Mä olin saanut paikan Espresso Housesta, joten valmistin kahveja sitten joka päivä kahdeksasta kahteen. Joo, mulla oli onneksi vain kuuden tunnin päiviä. Mikael puolestaan oli isänsä työpaikalla ja tienasi melko rutkasti siitä huolimatta, ettei ollut erikoistunut mihinkään. Suhteista oli selvästi hyötyä.

Mikael asui vielä kotonaan ja mä asuin samassa kämpässä kuin lukiovuosinanikin.

Pääsin juuri töistä. Avasin sateenvarjoni ja lähdin kävelemään kotia kohti. Mulla ei ollut pitkä matka kotiin, joten mun ei tarvinnut käyttää julkista liikennettä. Olisin toki voinut, mutta välillä teki hyvää liikkua lyhyet välimatkat.

Poikkesin matkalla ostamaan S-marketista hedelmiä smoothieta varten. Banaania, persikkaa, nektariinia ja päärynää. Omenamehua multa löytyi jo jääkaapista, joten mitään nestettä ei tarvinnut hankkia. Maksoin ostokseni ja harpoin viimeiset kymmenet metrit kotiini.

"Moi, rakas", tuttu nuori mies tervehti. Äh, ei, tuo kuulosti tyhmältä. Ihan poika ja tyttöhän me edelleen ollaan.

Mikael oli näköjään tullut käymään. Olin antanut hänelle kämppäni vara-avaimen, jos ihmettelitte, miten hän oli päässyt sisälle.

"No hei itsellesi", tervehdin hymyillen ja suutelin häntä suoraan suulle, kietoen käteni hänen kaulansa ympärille.

"Millanen päivä sulla oli töissä?" tuo uteli.

"Aika rankka, asiakkaita oli paljon. Hyvä, ettet ollu siellä todistamassa, miten räjähtäneeltä mä näytin", kerroin huokaisten.

"Mut sehän on just yks parhaimmista versioista susta."

"Älä oo noin ihana mua kohtaan", pyöräytin silmiäni huvittuneena.

"Oonpas, se on mun velvollisuus, jonka mielelläni täytän."

Tuhahdin leikkimielisesti ja aloin sitten valmistamaan smoothieta meille molemmille. Mikael kävi hakemassa jotakin repustaan, joka oli jätetty sohvan nojaa vasten lepäämään.

"Edla?" hän sanoi lempeästi.

Käännyin ympäri, kohdatakseni hänen tuikkivat silmänsä. Poikaystäväni oli polvistunut lattialle ja hänellä oli käsissään musta rasia, jonka sisällä oli hopea sormus pienellä timantilla. Olin vähällä pudottaa smoothielasit, mutta onnistuin viime hetkellä sysäämään ne pöydälle turvaan. Suuni oli niin ammolla, että siihen olisi varmaan mahtunut tunkemaan kokonaisen omenan.

"Edla Korpiaho, sä oot mun elämäni rakkaus. Mun sanat ei riitä kuvailemaan, miten paljon arvostan ja rakastan sua. Sä oot mulle tärkein ihminen koko maailmassa, etkä tajuu, miten paljon oot tuonu mun elämään iloa ja valoa. Meiän yhtenen elämä on ollut aikamoista ylä- ja alamäkeä, mutta se on auttanut mua huomaamaan, että mä todellakin selviän siitä sun avulla. Sä oot mulle just se oikee, jonka kanssa haluun viettää loppuelämäni. Tulisitko mun vaimoksi, rakas?" Mikael puhui niin rakastavalla äänensävyllä, että mun teki mieli itkeä.

No, kyllähän mä siinä pillahdinkin itkuun.

"Totta kai tuun!" onnistuin vastaamaan kyynelten keskellä. "Rakastan sua, muru."

"Mäkin sua", hän vastasi ja laittoi sormuksen sormeeni. Sitten hän veti mut syleilyynsä ja suuteli mua pehmeästi.