Varastit sydämeni

Luku 2 - Bileet käyntiin vaan

Menin Sandran perässä hänen kavereidensa luokse. Tytöt hymyilivät mulle ja tervehtivät mua ystävällisesti. Tunsin oloni tervetulleeksi, mitä ihmettelen suuresti, koska luulin joutuvani kiusatuksi heti ekana päivänäni. Olisihan joku ihan hyvin voinut laskea yhteen 1+1, ja tajuta olevani lestadiolainen. Onneksi noin ei käynyt...ainakaan vielä. 

"Siis onks sulla yhtään meikkiä kasvoillas?" Moona kysyi hetken rupateltuamme niitä näitä. 

Jähmetyin paikoilleni ja takeltelin jotain, mutta sitten hän jatkoi: "meinaan vaan, et oisinpa itekkin luonnollisena noin upee. Oon ehkä ihan pikkusen kade."

"Kiitti, en mä tosin mitenkään erityisen nätti ole."

Odeten silmät suurenivat, kun hän kuuli mitä sanoin. "Ai et vai? Voisit oikeesti olla malli, kuten mäkin kuulemma. Hei, meistähän voisi tulla yhessä malleja!" hän totesi innostuneena, hymy huulillaan. 

"Joo, niin kai", vastasin hitaasti. 

Mallinura ei yleensä ollut lestadiolaistyttöjen haaveissa, mutta nyt kun se tuli puheeksi, niin olisihan se aika siistiä. En toisaalta usko, että musta voisi koskaan tulla maailmankuulua huippumallia. Odetesta jopa voisi, mikäli hän oikeasti lähtisi seuraamaan tuota polkua. Hänellä riittää kauneutta, pituutta ja varmasti myös lahjakkuutta siihen hommaan. Mä olen kyllä 170 cm pitkä, mutta en ole varma riittääkö se, kun en ole asiaan perehtynyt. 

Matikantunti oli alkamaisillaan, joten lähdimme luokkaan. Seurasin muita tyttöjä takarivin paikoille, missä istui joitain poikia, Mikael mukaan lukien. Poika selasi kännykällään TikTokkia, eikä kiinnittänyt huomiota meihin. 

"Hei, Edla", joku hunajanvaaleat hiukset omaava poika huikkasi tökätessään selkääni. "Mä järjestän huomenna bileet meillä, kun mutsi ja faija on poissa. Tuu ihmees sinne", hän kertoi ja virnisti.

Huomenna oli perjantai ja alunperin suunnitelmiini oli kuulunut Helsingin ry:llä järjestettävään nupeen meno. Mitäköhän äiti ja isä sanoisivat, jos en menisikään sinne? Mutta hetkinen, eihän heidän tarvitse tietää, minne oikeasti menen. Voin vain huijata meneväni rauhanyhdistykselle ja sieltä vaikkapa iltakylään. Iltakylä toimisi hyvänä tekosyynä sille, miksi tulisin vasta myöhään yöllä kotiin. Vanhempani eivät ole tiukkoja kotiintuloajoissa, kunhan vain tietävät pääseväni turvallisesti kotiin. 

"No voisin mä jopa tullakin", nyökkäsin hänelle. "Mut mikä sun nimi on ja osoite? Ne ois ihan kiva tietää, niin tietäsin kenelle ja minne oon menossa."

"Klaus ja särkijärventie 7", poika vastasi. 

Mikael kohotti katseensa puhelimestaan ja vilkuili vuoroin mua sekä Klausia. Hänen kasvoillaan oli tulkitsematon ilme. Sitten hän jatkoi kännykkänsä selaamista. Öö...weird.

"Onks siellä alkoholii?" Sandra tiedusteli ja Klaus nyökkäsi, sanoen: "Tietty, sain isoveljeltä viskipulloja."

Aihe oli minulle vieras, sillä en ikinä ollut juonut mitään alkoholipitoista, jos ehtoollisviiniä ei laskettu. Jos olisin käynyt ryyppäämässä, olisin saanut sellaiset huudot niskoilleni, ettette uskokaan. Vanhempani ovat kertoneet toivovansa, että pysyisin raittiina. Elämä ilman alkoholia on turvallisempaa ja terveellisempää, mutta eikö saisi silti vähän kokeilla? En tahdo olla mikään alkoholisti, mutta kyllä sitä voi pari kertaa bileissä maistaa, vai mitä?

Matikantunti hurahti nopeasti toisten kanssa jutustellessa. Mikaelkin oli alkanut puhumaan vaikka mistä. Hän paljastui itse asiassa yhdeksi koulumme suosituimmaksi pojaksi. Kliseinen, suosittu lätkäpelaaja, jonka perään suurin osa tytöistä kuolasi. Jos hänen seuraan pääsit, niin olit tehnyt jotakin oikein. Olinko mä nyt siis tehnyt jotakin oikein?

Päivä päättyi viimein ja uudet kaverini kertoivat menevänsä shoppailemaan bileasuja. Epäröin hetken, menisinkö heidän mukaansa, mutta sitten päätin soittaa äidille. 

"Haloo? Mites eka päivä meni?" äiti uteli linjan toisesta päästä. 

"Hei, meni ihan super hyvin. Sain paljon uusii kavereita ja itse asiassa mun pitikin kysyä, voinko mennä niiden kanssa kaupungille shoppailemaan?" kysyin sormet ristissä, toivoen parasta. 

"Onko ne uskovaisia?"

"Ei, mut ne on oikeesti tosi hyviä tyyppejä."

"Joo, ei sillä oikeasti oo väliä, onko sun kaverit uskovaisia vai ei. Kunhan oot turvassa, etkä tee mitään tyhmää, niin saat hengata ihan kenen tahansa kanssa", äiti totesi. "Laitan sun tilille satasen. Riittääkö se?"

"Kiitos, oot rakas", hymyilin itsekseni. "Emmä sentään noin paljon tarvi..."

"No kyllä sunkin täytyy joskus hemmotella itteäs."

Puhelu loppui ja pistin kännykän taskuuni. Tytöt katsoivat mua odottavasti ja nyökkäsin heille. Niinpä me sitten lähdettiin kohti kauppakeskuksia, joissa oli vaikka mitä putiikkeja. Kävimme ihan ensiksi H&M:ssä etsimässä bileasuja, koska etenkin mä tarvitsin jotakin päällepantavaa. Eihän mulla ollut kuin muutama hassu kesäleninki ja niiden lisäksi vain tavallisia vaatteita. Okei, oli mulla pari juhlamekkoa, mutta eivät ne soveltuneet bileisiin. 

Hetken etsinnän ja kokeilujen jälkeen, löysin hopeisen glittermekon, jossa oli korkea halkio helmassa. Mekko oli sen verran lyhyt, että mummoni olisi varmaan ollut kauhuissaan mut nähdessään. Mun ei tarvinnut ostaa kenkiä, koska tiesin kaapissani lojuvan juuri tähän mekkoon sopivat korkkarit. 

Menimme seuraavaksi Kicksiin, koska Moonan piti ostaa uusi huulipuna. Katselin kiinnostuneena erilaisia meikkituotteita.

"Et tarvii meikkiä, mutta toi kirsikanpunanen huulipuna näyttäis vitun hyvältä sulla", Sandra kommentoi. "se on aika kallis, mutta suosittelen ostamaan."

"No sitten mä ostan sen", vastasin hymyillen ja menin kassalle. 

***

Perjantai-iltapäivä koitti nopeammin kuin kuvittelin. Vanhempani olivat lähteneet pienempien kanssa ulkoilemaan, Vanamo oli tapaamassa yhtä täällä asuvaa kaveriaan ja Aku oli huoneessaan pelaamassa. 

Vaihdoin sinisen villapaitani ja farkkujen tilalle uuden mekkoni, tuijottaen sitten itseäni peilistä. Damn girl, näytät seksikkäältä. Kaivoin ostamani huulipunan sukkakorini pohjalta, minne olin sen eilen piilottanut. Sivelin kevyen kerroksen huulilleni ja laitoin vielä ripsiini ripsiväriä, jonka olin saanut Odetelta, kun hän ei enää tarvinnut sitä. 

"Mä lähen nyt sinne nupeen", ilmoitin isoveljelleni huutamalla, koska hän ei muuten olisi kuullut. 

"Juu", hän huusi takaisin. 

Avasin ulko-oven ja suorastaan juoksin bussipysäkille, vaikka korkkareilla se olikin hankalaa. Matka kesti noin vartin näin linja-autolla mennessä ja pian saavuinkin jo Klausin talon edustalle. Omakotitalo oli kaksikerroksinen ja siinä oli isoja ikkunoita, mutta ne oli peitetty verhoilla. Kuulin 'jumputtavaa' musiikkia, joka kuului sisältä. No niin, tässä sitä sitten oltiin. Ensimmäiset bileeni ikinä.