Varastit sydämeni

Luku 41 - Karataan yhessä

(Mikaelin näkökulma. Sori tyypit, rakastan tätä jätkää ja mun on pakko kirjottaa sen näkökulmasta. Edla saa oottaa :))

Olin jo noin puolen tunnin ajan vain maannut puoliksi Aten sylissä. Kyyneleitä ei enää tullut. Silmäni olivat itkemisestä punaiset. Elämä oli ihan vitun epäreilua. Äiti ja isä olivat aina ennen olleet puolellani. He olivat rakastaneet mua. Mutta nyt ei enää siltä näyttänyt.

"Helpottaako olo yhtään?" paras kaverini kysyi.

"Emmä tiiä. Tekis mieli huutaa", vastasin huokaisten.

Atte nappasi tyynyn ja ojensi sen mulle. "Huuda tähän niin lujaa, kun vaan pystyt. Huuda vaikka niin kauan kunnes äänes lähtee, jos vaan halut", hän kehotti.

Nyökkäsin kiitollisena, painaen sitten tyynyn kasvoilleni. Mä todellakin huusin niin kovaa, kunnes mua alkoi yskittämään. Katsahdin ylös tuohon vaaleatukkaiseen poikaan, joka hymyili ylpeänä. Vastasin hymyyn.

"Sä oot hyvä terapeutti", kehuin naurahtaen.

"Kiitti, broidi", hän sanoi ja pörrötti hiuksiani.

"Onko sun ikinä tehny mieli jättää tää kaikki taakse ja lähtee jonnekkin ihan muualle, kauas kaikesta tästä paskasta?" kysyin yhtäkkiä.

"Totta kai!"

"Karataan yhessä, Atte, jooko? Mieti nyt, lähettäs yhessä vaikka Italiaan. Mulla ois siellä meille talo valmiina. Mitä meillä täällä enää ees on?"

"Sulla on tyttöystävä. Mut ota se mukaan. Mä voin hankkii italialaisen tyttöystävän", Atte vastasi.

"Toi oli maailman paras idea. Hei, mä haluan oikeesti toteuttaa tän!"

"Ooks tosissas?"

"Italiassa mua oottas paljon parempi elämä. Ratsastaisin, uisin ja bilettäisin joka päivä. Menisin naimisiin Edlan kaa jossain kivassa rantamaisemassa, tai sitten jossain kauniissa kirkossa", kerroin unelmistani.

"Menisit naimisiin?" hän kohotti kulmakarvojaan. "Saanks olla bestman?"

"Muu ei tulis kysymykseenkään. Ooks suunnitelmas mukana? Pöllitään iskän ja äitin lentokone. Palkkaan vaan jonkun lentään konetta, ja siinä se."

"No siis.., entä koulu?"

"Koulu? Mitä hittoo sä jätkä selität? Kiinnostaaks sua muka koulu? Meistä tulee Italias miljonäärejä, eikä meiän tarvi käyä mitään kouluu enää ikinä", selitin innoissani. "Mä tiedän kyllä keinoja hankkii rahaa. Pitää liittyy mafiaan tai sitten vaan tehä jotai rehellistä työtä."

"Sä oot ihan hullu, Mikael", Atte nauroi ja leikki hiuksillani. "Mitäköhän Edla tohon sanoo?"

"Se selviää kohta. Mä soitan sille."

Soitin Edlalle ja kerroin kaiken illan kulusta. Kerroin myös mahtavasta pakomatkasuunnitelmastani. Ja kyllä, mä olin ihan tosissani lähdössä ulkomaille koko loppuelämäkseni. Markus saisi pitää huolta äidistä ja isästä. Mä löisin rahoiksi Italiassa, menisin unelmien tyttöni kanssa naimisiin, hankkisin ehkä pari lasta, ja eläisin hyvän elämän. Ihan täydellistä. Ja mulla olisi paras ystäväni siellä myös. Mikään ei voisi olla paremmin.

"Toi kuulostaa tyhmältä, mut mä oon sit kai myös tyhmä, koska lähen mukaan", Edla kikatti. "Ei mun perhettä varmaan ihan hirveästi kiinnostas kuitenkaan. Ne on liian kiireisiä, kun höpöttää Augustin ja Maarian tulevasta vauvasta. Ne ei ees huomaisi mun puuttuvan. Sitä paitsi voin aina tulla vierailemaan tääl niiden luona."

"Onks Akulle ja Maarialle tulos pirpana?" kysyin hämmästyneenä.

"Oho, enks mä kertonu?" hän ihmetteli. "No, olin kai kiireinen muiden asioiden kans. Mut joo, se on poika."

"Kerro mun puolesta niille onnittelut. Ja sit lähetään hittoon täältä Suomesta."

***

Mä tiedän, mitä te ajattelette. Ajattelette mun, Aten ja Edlan olevan ihan hulluja ja typeriä teinejä. No, me tiedämme sen itsekkin.

Oli aamuyö, kun me kolme saavuttiin lentokentälle. Edla oli kertonut vanhemmilleen, että lähtisi perheeni kanssa taas lomalle Italiaan (ja että hänen vanhempiensa täytyi ilmoittaa opettajalle hänet poissaolevaksi ainakin pariksi viikoksi). Atte ei ollut sanonut mitään. Hänen äitinsä, joka oli muuten ihan vitun iso red flag, oli liian kiireinen lohduttaessaan Odettea, jonka Atte oli jättänyt. Mäkään en luonnollisesti ollut kertonut mitään. Suunnitelma ei saanut mennä pilalle.

Jos muuten mietitte passeja, niin mulla on aina omani mukana. Atte ja Edla olivat ottaneet omansa kotoa. Meillä ei ollut mitään matkatavaroita. Jokaisella oli vain lompakko, yhdet vaatteet ja laturi.

Lentäjä oli yksi tuttuni, noin kaksikymppinen mies. Olin selittänyt tilanteeni hänelle, ja hän oli suostunut lennättämään meidät ilmaiseksi Italiaan. Hän oli ihana, ja suunnilleen yhtä hullu kuin me. Ai että, rakastan ihmisiä, joiden kanssa voin yhdessä olla typerä ja tehdä typeriä asioita.

"Kaikki on valmista. Lähetään vittuun täältä", ilmoitin lentäjälle, joka nyökkäsi.

"Mua itkettää ja naurattaa samaan aikaan. Mitä me tehään?" Edla kysyi istuessaan yksityiskoneen sohvalla.

"Ollaan teinejä, jotka haluu pitää hauskaa, luulisin", Atte vastasi ja punnersi lattialla.

"Susta tulee kohta Hulk, vitun tyhmeliini", en voinut olla nauramatta. Olinkohan mä edelleen humalassa, kun kaikki oli niin hiton hauskaa?

"Pitäähän mun olla hyväs kunnos, kun meen hurmaan ne italialaisneidit, eikös juu?" hän huomautti.

"Sä hurmaat ne muutenkin, kun oot blondi, kiharatukkanen, sinisilmänen poika", tyttöystäväni hymähti. "Mä veikkaan, ettet ehi ees lentokentältä ulos, kun joku jo tulee jutteleen sulle."

"Ookoo, katotaan", Atte nyökkäsi.

"Ne kaikki tytöt ihastuu suhun ja sulle tulee valinnanvaikeus. Mut valitse sit joku, joka ei oo Odeten kaltanen", sanoin juodessani kylmäkaapista ottamaani limpparia.

"Juu tietty. En mee enää koskaan lähellekkään sellasta ämmää."