Varastit sydämeni

Luku 46 - Kukas sä oot?

(Mikaelin näkökulma)

Laitteiden piippausta. Desinfiointiaineen haju. Ankean valkoiset huonet. Huoh, taisin olla sairaalassa. Mutta mitenkäs mä tänne päädyin? Juurihan mä olin matkalla kouluun kiireellä, koska olin myöhässä. Luokanvalvojamme Reetta Korhonen (Btw, ei oo sukuu Atelle) ei kyllä yhtään tykkäisi siitä, että tulisin tosi paljon myöhässä sen takia, että olin jostain kumman syystä jumissa sairaalassa.

Ai niin, kohtahan olisi yhteishakukin. Minne hittoon mä hakisin, kun arvosanat on niin huonot? Huolittaisiinko mua yhtään minnekkään? Ei varmaan. No, kaiketi voin sitten muuttaa sillan alle Aten kanssa, kuten pienempinä haaveilimme. Kalastaisimme ahvenia aamiaista varten ja uisimme joka päivä. Rakentaisimme lautan ja lähtisimme sillä seilaamaan Ruotsia kohti, ellemme hukkuisi matkan varrella.

Yritin nousta sairaalavuoteelta, mutta joku hoitaja kiirehti pysäyttämään mut.

"Ootkin heränny, mikä on vointisi?" nainen kysyi.

"Ihan vitun huono. Myöhästyn kohta koulusta", vastasin kivahtaen.

"Koulusta? En usko sulla tänään olevan sitä. Onhan sentään lauantai."

"Lauantaiko? Ai, sehän mukavaa. Mä taidankin sitten jatkaa unosia."

"Odotahan, Mikael. Osaatko kertoa, mitä eilen tapahtui? Muistatko siitä yhtään mitään?"

"Olin koulussa ja menin sen jälkeen mun parhaalle kaverille syömään suklaata ja kattoon sarjaa", selitin haukotellen. "Saanks nyt nukkuu?"

Hoitaja ei vastannut mitään, vaan meni puhumaan joillekkin käytävässä seisoville ihmisille. Hän puhui jotakin muistinmenetyksestä. Kuka muka oli sen menettänyt? Ei kai vain vanhempani? Oi voi, sehän vasta hirveää olisikin. Miettikää nyt, jos oma vanhempanne ei muistaisi teitä.

Äiti astui sisään ja tuli viereeni istumaan. Hän hymyili mulle lempeästi, silitellen samalla hiuksiani.

"Hei, kulta. Muistatko mua?" hän kysyi.

"Miks mä en sua muistais, äiti?" ihmettelin hölmistyneenä. "Miks te katotte mua tolla lailla?" vilkuilin vuoronperään häntä ja isää.

"Mikael, millä luokalla oot?" kysymykset jatkuivat.

"Ysillä, miten nii? Ootteks menettäny muistinne vai täh? Onks kaikki hyvin?"

Äiti huokaisi. "Sinä siis todellakin oot menettänyt muistisi", hän totesi.

"Mäkö? Miten niin? Oon täysin fine. Tehän te tässä käyttäydytte oudosti ja esitätte mulle tyhmiä kysymyksiä, joihin tiiätte vastauksen itekkin."

Isä pudisteli päätään. Sitten hän kertoi kaiken. Hänen mukaansa mä olin lukiossa ja että olin ollut ajelemassa Aten kanssa moottoripyörällä, kun olimme joutuneet vakavaan onnettomuuteen. Olimme kuulemma ajaneet rekkaa päin ja luisuneet siitä sitten tielle. Onneksi muut autot olivat pysähtyneet ja joku oli soittanut hätäkeskukseen. Atte oli kuulemma erittäin kriittisessä tilanteessa, eikä ollut varmaa, selviäisikö hän.

Mitä helvettiä oikein oli tekeillä? Enhän mä ollut voinut menettää muistiani. Mitä...olin tehnyt viimeisen vuoden aikana? En muistanut melkeinpä mitään.

Ja ei paras ystäväni saanut olla missään vitun kriittisessä tilanteessa. En halunnut sitä. Ei, ei ja vielä kerran ei. Ei hän saisi kuolla.

"Mikael?" havahduin ajatuksistani, kun näin jonkun bruneten, pisamakasvoisen tytön edessäni.

"Öö...sori, kukas sä oot?" kysyin hämmentyneenä. Minne vanhempani olivat yhtäkkiä hävinneet? Mitä hittoa täällä taas tapahtuu?

"Se oon mä, Edla", hän kertoi istuessaan sänkyni reunalle. Hän tarttui hellästi käteeni.

"Oot aika nätti, Edla. Mut mä en silti tiiä, kuka oot. En oo ikinä tavannukkaan sua."

"Se on siis totta...", tuo kaunotar huokaisi. "Siis se, ettet muista mitään. En vaan haluis uskoo, ettet muista sitä kaikkee, mitä meiän välillä oli."

"Häh? Mä en tajuu mistään mitään."

"No, mäpä selitän sitten. Oon Edla Korpiaho, tämmöne ihan perus tyttö isosta perheestä, jonka sä onnistuit hurmaamaan. Tulin siis ysin talvella teiän luokalle", hän aloitti. "Sitten oltiin leirikoulussa Virossa ja sä annoit mulle kaulakorun. Sen jälkeen me suudeltiin ja pyysit mua tyttöystäväkseks. Siitä on kulunu päälle vuosi, joten siis...hei Mikael, oon sun tyttöystäväs."

"Siis whaaaat? Onks mulla tyttöystävä? Bro, mun pitää kertoo Atelle tästä. Viimein mäki oon onnistunu saamaan jonku ja vieläpä sunlaisen prinsessan", sanoin. "Paitsi että niin, se Atte päätti olla ihan vitun paskas kunnos."

"No kyl se meistä tietää, joten älä huoli", Edla kertoi. "Kaikki meistä tietää paitsi sä, koska päätit joutuu kolariin ja unohtaa mut."

"Ei...kyllä mä...", mutisin yrittäessäni saada muistini pelaamaan. "Mä haluaisin muistaa."

"Ootas, mä voin näyttää sulle kuvii meistä."

Tuo tyttöystäväni (hän oli muuten oikeasti ihan hiton kaunis, ettäs tiedätte) otti kännykkänsä esiin ja avasi gallerian. Hän näytti kuvia, joissa söimme yhdessä jäätelöä, pidimme toisiamme kädestä, olimme yhdessä huvipuistossa, halailimme tai suutelimme, söimme pizzaa Italiassa jne.

"Oho, tää siis todella on totta? Mä oon parisuhtees?" hämmästelin kulmat koholla.

"Just niin."

"Vähänkö siistii. Mä en ookkaan mikään sinkku pikku paskiainen."

Edla pyöräytti silmiään, mutta kumartui sitten lähemmäs. Hän otti kasvoni käsiensä väliin ja suuteli mua lempeästi. Nuo huulet...mä tunnistin ne. Mä tosiaan tunsin tuon tytön. Onpa hassua.

"Mä...muistan sun huulet", mutisin kömpelösti.

Tyttöystäväni ilme kirkastui. Hän suukotti kasvojani ja vastasi sitten: "Oon ilonen, että muistat ees sen verran, muru. Oot rakas."

"Säkin...oot", hymy levisi hitaasti huulilleni.