Varastit sydämeni

Luku 43 - Ketkäs ne täällä onkaan?

(Aten näkökulma. Sori, taas kirjotan sivuhahmojen näkökulmasta, mut halun kertoo aluks Atesta ja Valenciasta)

Olimme olleet Italiassa noin kaksi viikkoa, enkä ollut itseasiassa saanut yhtäkään soittoa perheenjäseniltäni. Benjamin oli kyllä soitellut, mutta häntä vain nauratti meidän spontaanius.

Mikael ja Edla olivat tällä hetkellä treffeillä. He olivat käskeneet mua pyytämään Valencian tänne, ja sehän mulle passasi.

Olin vaihtanut ylleni sellaiset niin sanotut old money vaatteet. Musta tuntui siltä, että kaikki italialaiset jätkät käyttivät niitä, ja he näyttivät niissä aina hyvältä. Siispä munkin täytyi kokeilla.

Ulko-oveen koputettiin, ja mä menin avaamaan. Valencia seisoi siellä liilaan kesämekkoon pukeutuneena. Hänen hiuksensa olivat laineilla. Hän piti käsissään suklaarasiaa, jonka ojensi sitten mulle.

"Onks tää mulle?" kysyin hämilläni.

"Tietty, kelle muullekkaan, höpsö?" hän naurahti.

"Kiitos, oot ihana", kiitin hymyillen. "Mullakin on sulle jotain", sanoin ja ojensin tytölle vaaleanpunaisia kukkia sekä kultaisen rannekorun.

"Oi! Sä oot vielä ihanampi", Valencia totesi ja kurottautui suutelemaan poskeani.

Poskeni punehtuivat ja mun oli pakko kääntyä katsomaan hetkeksi muualle. Tyttö nauroi heleästi, ottaen sitten mua kädestä kiinni. Hymyni tuntui nousevan korviin asti. Johdatin hänet olohuoneen kautta sisäpihalle, missä oli ison uima-altaan lisäksi muutama persikkapuu. Aurinko paistoi niin kirkkaasti, että mä hetken jo luulin sokaistuvani.

Valencia vilkaisi mua, mutta tönäisi mut sitten päistikkaa altaaseen. Pärskin vettä suustani ja esitin loukkaantunutta.

"Ei oo reilua. Auta mut ees ylös täältä", ojensin kättäni hänelle.

Tyttö tarttui käteeni, mutta mä tietysti vedin hänet altaaseen. Näin kävi aina elokuvissa. Hänellä oli englanniksi sanottuna zero survival skills.

"Atte!" Valencia huudahti, mutta purskahti sitten nauruun.

"Mähän vain kostin. Ei kai siinä mitään pahaa oo", sanoin muka viattomasti ja vedin hänet lähemmäs itseäni.

"No..ei kai", hän vastasi, katsoen mua sitten suoraan silmiin.

Hänellä oli lumoavimmat silmät ikinä. Tiedätte kyllä, miltä ruskeat silmät näyttävät auringonpaisteessa. Kunpa voisin tuijotella niitä ikuisesti, mutta sehän ei luonnollisestikaan ollut mahdollista.

Vilkaisin Valencian huulia muka huomaamattomasti, mutta jäin heti kiinni. Hän nauroi taas, mutta kietoi sitten jalkansa vyötäröni ympärille. Käsivartensa hän kietaisi niskani taakse. Suljin silmäni ja tunsin tytön kosteat huulet omillani. Vastasin suudelmaan, hymyillen jälleen kerran. Tästä hetkestä olin unelmoinut nämä kaksi viikkoa, ja nyt siitä sitten tuli totta.

Romanttinen hetkemme keskeytyi, kun kuulimme Valencian puhelimen soivan sisällä. Hän pyöräytti silmiään, mutta joutui kuitenkin menemään vastaamaan. Päätin seurata perässä.

"Anteeks, söpöliini. Iskä haluu mut takas kotiin. En ois kuulemma saanu lähtee minnekkään", hän huokaisi. "Mä vihaan sitä niin paljon. Se yrittää koko ajan hallita mun elämää ja jos en tee niinku se käskee, niin se lyö mua."

"Mitä?" silmäni suurenivat. "Se satuttaa sua? Eiks sun kannattais puhua poliiseille tosta?"

"En mä uskalla. En tiiä, mitä siitä seurais."

"Mut- ei toi voi jatkua noin. Mä en halua, että semmonen kusipää tekee sulle jotain."

"Mun pitää mennä. Anteeks ihan kauheesti", Valencia kuiskasi ja suuteli huuliani pikaisesti. Sitten hän ryntäsi ulos, nappasi pyöränsä ja lähti polkemaan pois.

Jäin harmistuneena seisomaan paikoilleni.

***

(Edlan näkökulma)

Treffini Mikaelin kanssa olivat ohi. Olimme käyneet syömässä yhdessä kivassa ravintolassa, minkä jälkeen olimme menneet kiertelemään markkinoille. Poikaystäväni oli ostanut sieltä mulle käsintehdyn rannekorun, jota en olisi halunnut ottaa enää ikinä pois kädestäni.

Palasimme vasta neljän maissa iltapäivällä. Atte makoili sohvalla harmillisen näköisenä. Hän kertoi meille, mitä Valencian kanssa oli käynyt.

"Sun pitäis mennä pelastaan prinsessas roiston kynsistä", Mikael ehdotti ja pörrötti tuon toisen pojan hiuksia.

"Oon samaa mieltä", yhdyin keskusteluun.

"Ja kohtaisin vahingossa sen hullun faijan?" Atte kohotti kulmiaan. "Ei kiitos. Vaik oonkin treenannu, nii en silti pystyis ikinä tapella kenenkään isän kanssa. Isät tulee aina oleen vahvempia."

"Älä sit jää kiinni", poikaystäväni sanoi virnistäen. "Hiivi Valencian ikkunan alle, auta se ulos talosta ja lähtekää meneen."

"Toi on ihan typerä ja vastuuton idea, mut...jostain syystä mä tykkään", toinen hymähti.

***

Makoilin sängyllä Mikaelin kyljessä kiinni. Katsoimme kännykällä Netflixistä Bridgertonia. Mä olin lukenut kaikki sarjan kirjat, ja katsonut useampaan otteeseen ensimmäisen ja toisen kauden. Kolmas kausi oli tulossa jonkin ajan päästä, enkä malttanut odottaa.

"Siis...nyt mä ymmärrän, miks Benedict on sun lempparis. Se on ihan vitun kuuma", Mikael tokaisi.

"Oho? Paljastiks mulle just uusia puolia seksuaalisuudestas?" kysäisin naurahtaen.

"Emmä sitä tolla lailla tarkottanu. Se oli semmosella Ryan Reynolds tavalla, eli ei ollu homoo."

"Aivan, ymmärrettävää."

Toisen kauden viimeinen jakso loppui, ja poikaystäväni pisti kännykkänsä pois. Hän nousi istumaan, katsoen sitten mua. Hän oli juuri sanomaisillaan jotain, kun ulko-oveen jyskytettiin. Säikähdin hieman, mutta toivuin melko nopeasti järkytyksestä.

Mikael nousi ylös, vetäen mut mukanaan. Kävelimme eteiseen ja hän avasi oven varovasti. Edessämme seisoivat ketkäpä muutkaan kuin herra ja rouva Salmela.

"Täälläkös sitä on piileskelty pari viikkoa?" Sakari kysyi ilme vakavana.

Marika purskahti itkuun, kietoen sitten käsivartensa tiukasti poikansa ympärille. "Älä enää ikinä tee näin. Me oltiin huolesta suunniltamme, kun katosit ihan yhtäkkiä, etkä palannu kotiin pitkään aikaan. Soitettiin poliiseillekkin ja ilmotettiin sut kadonneeks. Lopulta Edlan vanhemmat otti meihin yhteyttä ja kerto, että olitte täällä Italiassa", hän sanoi.

"Pakkohan mun oli päästä pois kotoota. Ei mua siellä kuunnella, eikä uskota", Mikael kivahti.

"Markus myönsi, että oli kohdellu sua kaltoin sinä päivänä, kun palasi kotiin. Se haluaisi toisen mahollisuuden", Sakari selitti. "Anteeks, ettemme kuunnelleet sua. Mutta muistathan, että oot meiän rakas poika?"

"Mä pelkään Markusta. Emmä tiiä pystynks ikinä olla normaalisti sen lähellä. Tiiän mihin se pystyy."

"Vakuutan, ettei se satuta sua enää, kulta", Marika kuiskasi silittäessään poikansa hiuksia. "Eiköhän palata kotiin, jooko?"

"Mennään vaan, muru", totesin poikaystävälleni.

"Okei sitten. Mut ei me vielä voida lähtee. Pitää oottaa Attee", Mikael huomautti, mutta eipä meidän tarvinnut kauaakaan odotella, kun tuo blondi poika jo pyyhälsi sisään Valencia mukanaan.

"Oho, mitäs tääl on tapahtunu? Iltaa, Marika ja Sakari", hän katseli häkeltyneenä huoneessa olevia ihmisiä.

"Me palataan Suomeen", kerroin hänelle.

"Aa, no voi hitto", Atte kirosi. "Mun täytyy lähtee takasin kotiin, oon pahoillani. Mä lupaan soitella sulle joka päivä, ja tuun vielä joskus takas tänne, jookos?"

"Mä ymmärrän. Mee vaan", Valencia nyökkäsi. "Mulla tulee ikävä sua, söpöliini", hän lisäsi ennen kuin suuteli tuota poikaa.

Mikael virnisti iloisena ystävänsä puolesta. Mäkin hymyilin. Valencia oli juuri täydellinen kumppani Atelle. Kyllä nyt Odette olisi kateellinen. Hänellä ei ollut ketään, mutta Atte oli löytänyt itselleen unelmiensa neidon.

(Arvatkaas kuka sai sittenki tänään kirjotettuu uuden luvun, vaikka luuli ettei pystyis)