Varastit sydämeni

Luku 50 - Guess who's back?

(Aten näkökulma)

Hengitä. Ensin sisään ja sitten ulos. Älä panikoi.

Ei se lopulta niin vaikeaa ollutkaan. Räväytin silmäni auki ja näkökenttäni sokaisi kirkas valo. Valkoiseen takkiin ja kasvomaskiin pukeutunut mies tutki laitteita ja erilaisia tilastoja vieressäni. Kun hän huomasi mun heränneen, hän teki mulle joitain pieniä testejä ja kyseli vointiani.

"Mä en...pysty liikkumaan", kerroin hätääntyneenä.

"Ei mitään hätää. Se johtuu murtumista, jotka sait onnettomuudessa, johon jouduit. Ne paranevat kyllä ajan myötä, joten ei syytä huoleen", lääkäriksi ilmennyt mies vastasi rauhallisesti.

"Missä Mikael on?"

"Oletan tarkoittavasi toista onnettomuuden uhria?"

Nyökkäsin, koska siihen sentään pystyin.

"Hän on kunnossa. Muistinsa hän menetti, mutta tilanne on jo paremmassa suunnassa. Hänet päästettiin eilen kotiin."

Huokaisin helpotuksesta. Tuntui hyvältä tietää, ettei parhaalle ystävälleni ollut käynyt sen pahemmin. En olisi vielä ollut valmis luopumaan hänestä. En vielä näin nuorena, enkä varmaan koskaan olisikaan valmis menettämään Mikaelia. Mulla oli vain hänet, koska äiti nyt oli mitä oli. Tai olihan mulla kaunein tapaamani tyttö etelässä, mutta ei hän varmaan enää edes ollut kiinnostunut musta. Hän oli varmaan löytänyt jonkun toisen, mua paremman jätkän.

Kului suunnilleen tunti ennen kuin kuulin sairaalahuoneeni oven avautuvan. Kurottauduin vilkaisemaan tulijaa. Se oli kukapa muukaan kuin Mikael Salmela. Kyyneleitä valui hänen poskillaan.

"No? Mikä on?" kysyin huolestuneena.

"Mul on kaks syytä itkee. Ensinnäkin ilonkyyneleitä siks et oot elossa ja heräsit vihdoin", hän aloitti. "Toiseks surunkyyneleitä siks, että Edla lähti pariks viikoks Tampereelle. Sä et tiennykään, mut sen porukat muutti sinne ja sen pitää asuu siellä ainakin muutama viikko ennen kuin voi muuttaa omilleen tänne."

"Tampereelle? Kylläpäs ne nyt muuttelee paikasta toiseen."

"Nii, mut ei sille voi mitään. Mulla vaan on Edlaa ikävä jo nyt."

"Antasin sulle halin, mut en pysty liikkumaan. Älä huoli, sun pitää kestää vaan nää pari viikkoo ilman tyttöös. Pärjäät kyllä. Onhan sulla mut täällä seuranas, vaikken tietenkään millään taval tässä korvaakkaan Edlaa."

"Onneks heräsit. Mitä mä tekisinkään ilman sua?"

"Öö..oisit Klausin ja Benjaminin kanssa. Ooks muuten kuullu mitään niistä kahesta?"

"Emmä halu mikään kolmaspyörä olla niiden seurassa. Niillä menee vissiin aika hyvin ja ne on onnellisii. Suunnittelee roadtrippii Norjaan."

"Meiän pitäs kans mennä. Kahestaan, ei niiden kaa. En halu kuunnella niitä öisin", naurahdin kepeästi.

"No me ollaan kyl niin typerii, että jouduttas taas vaan onnettomuuteen", Mikael huomautti hymähtäen.

"Älä aliarvioi mun autonajotaitoja."

"Sulla ei ees oo ajokorttii, idiootti."

"Mopokortti on ja ei autolla ajo nyt niin vaikeeta voi olla."

"Jaahas. Kai me sitten lähetään Norjaan, mut vasta parin vuoden päästä. En halu kuolla."

"Ookkei, se on sitten sovittu."

Mikael laittoi kännykästään musiikkia soimaan ja lauloi täysillä mukana, vaikka saikin varsin monta voicecrackiä ja kuulosti epävireiseltä. En voinut kuin hymyillä hänelle. Hän oli aika höpsö.

Olimme siinä jonkin aikaa. Olimme vain, koska mä en voinut tehdä muutakaan. Juttelimme, nauroimme ja muistelimme kaikkia niitä typeriä asioita, joita olimme aikaisempina vuosina tehneet.

"Sä oot oikeesti ihan paras. Anteeks, jos mulla on jääny sulle vähemmän aikaa, kun oon ollu Edlan kaa niin paljon", Mikael sanoi.

"Hei, tyttöystävä on number one ja broidit tulee vasta sitten. Sitä paitsi ollaan hengattu ihan tarpeeks, ei liian vähän."

"No hyvä!" hän nyökkäsi. "Mut mun pitää nyt lähtee kotiin. Äiti sano, että ruoka on valmista."

"Juu, mut oota. Miten muuten Markuksen kaa sujuu?"

"Aa...mä hommasin sen takas kaltereiden taakse."

"Oho? Aika kova. Miten sä sen teit?"

"Se kusipää raiskas Edlan. Mä tiesin alusta asti, ettei se oo muuttunu mikskään ja on edelleen rikolline."

"Ootappa vähän! Siis sun veli raiskas sun tyttöystävän?" suuni loksahti auki.

"Joo. Ne jäi hissiin jumiin ja sitten se vaan tapahtu. Kuvottaa aatella, että Edla joutu kokemaan sellasen. Se on ennenkin yritetty raiskata...sillon yhtien bileiden jälkeen."

"Mä muistan sen. Sä pelastit sen."

"Niin tais käyä. Mut nyt mun pitää oikeesti mennä, joten näkyillään taas."

Sitten olin taas jokusen aikaa yksin hiljaisuudessa, jonka rikkoivat vain piippaavat laitteet. Laskin minuutteja seuraavaan päivään, mutta sen keskeytti uusi ovenavaus. Kesti hetken tajuta, kuka tuo tummahiuksinen tyttö oli.

"Valencia? Säkö siinä?" kysyin hämmentyneenä.

"Mä ilmielävänä", hän vastasi hymyillen.

"Mut miten sä-?"

"Sanotaanko niin, että linnut visersi."

Valencia asteli vuoteeni viereen ja kumartui painamaan lämpimän suudelman huulilleni. Vastasin tietysti siihen.

"Näytät upeelta. Tai siis...oot upee", kehuin tyttöä. Hänellä oli yllään vaaleankeltainen puhvihihainen paita ja pitkä valkoinen hame. Kultaiset korvakorut kimmelsivät hänen korvissaan. Hiukset olivat kiharoilla.

"Kiitos, sä oot komee."

"Ai tällänen luunsa murtanut typerys on komee? Mä luulin sun löytäneen jo jonkun toisen, kuumemman jätkän sieltä Italiasta. Aattelin, että oot unohtanu mut."

"En oo koskaan tavannu ketään yhtä sydämellistä, rakastettavaa ja hyvännäköstä poikaa kuin sä."

"Oikeesti?"

"Oikeesti", Valencia nyökkäsi ja suuteli mua uudestaan samalla, kun leikki hiuksillani.

"Kerrohan mulle, miten pääsit tänne? Päästiks sun hullu isä sut noin vaan lähteen, vaikket ees kotimaassas saa kulkee vapaasti?"

"Se ei...tiiä, että oon täällä. Karkasin kotoa, koska halusin olla sun kanssas."

"Tulit tänne mun takii ja saatoit ittes vaaraan?"

"Mhm..."

"Oot aika siisti tyyppi, tiesitkös sitä?"

Valencia naurahti. "Mun oli pakko ottaa riski. Mulla oli vaan niin kauhee ikävä sua ja tuli yhtäkkiä tarve päästä näkeen sua kasvotusten", hän kertoi.

"Sä oot ihan hullu, mut mä tykkään", virnistin hänelle.

"Rakkaudesta sekasin."

Tunsin poskieni hehkuvan punaisena. Mä todella välitin tuosta kaunottaresta, joka oli maailman ihanin ihminen. Hän oli niin välittävä, suloinen ja..kaikin puolin täydellinen. Tiesin meidän olevan vielä tosi nuoria, emmekä tunteneet toisiamme vielä kovinkaan hyvin, mutta musta tuntui siltä, että rakastin Valenciaa. Rakastin häntä ihan hitosti.