Family Life (2) || Aleksi x Joel

34.

Daniel

- Timeskip -

Nostan jalkani eteisen puisen penkin päälle ja sidon mustien Adidaksen kenkieni nauhat. Otan valkoisen lippiksen naulakosta ja laitan sen päähäni. Nappaan eteisen lattialla lojuvasta urheilukassista jalkapallon ja huudan äidilleni heipat.

Äiti huutaa perääni vielä heipat ennen kun lähden ja hymyilen. Suljen ulko-oven perässäni, joka jättääkin taakseen kauhean kälätyksen. Lähden kävellen kohti parkkipaikkaa ja näen kuinka isän upouusi punainen Tesla kurvaa kadulta parkkialueelle.

Isä viittelöi minut luokseen ja kävelen marja-aronian pensaiden läpi kulkevaa polkua pitkin, joka siihen on muodostunut ajan saatossa. Pudistelen huvittuneena päätäni isälle, joka on innoissaan autostaan. "Minne on matka?" isä kysyy kun nousee autosta.

"Meen vaan tohon puiston fudiskentälle potkiin kun kotona on ihan kauhee meteli" vastaan ja pyörittelen valkomustaa jalkapalloa käsissäni. Samassa hetkessä hyväntuulisuus katoaa isän kasvoilta. "Voi perkele..." isä mutisee itsekseen. "Niinpä" totean.

"Taisin unohtaa tärkeät paperit toimistolle. Tuutko kyydillä puiston nurkille?" isä kysyy. Nyökkään kun tiedän, että isä ajaa siitä kuitenkin ohitse. "Sitten..." isä on sanomassa mutta keskeytän. "Täytyy katsoa kengänpohjat ennen kun tulee autoon" sanon.

"Niin juuri!" isä sanoo tyytyväisenä ja istahtaa takas kuskin paikalle. Pudistelen huvittuneena päätäni ja tarkistan kengänpohjat. Avaan auton oven ja siirrän isän työlaukkua ennen kun istahdan alas. Isä vastaa työpuheluun sillä välin kun laitan vyön kiinni.

——

Isä lopettaa viimeinkin puhelun ja huokaa. "Täytyy lähtee Vantaalle takaisin" isä sanoo ärtyneenä kun on lopettanut puhelun. Ne ovat niitä isän työjuttuja.
"Nyt se sitten haluaakin puhua asianajajan kanssa ja kotona on mölyapina!" isä puuskahtaa.

Nyökyttelen vain päätäni sillä en tiedä isän työjutun taustoja eikä hän niitä minulle kerrokkaan. "Onhan sulla puhelin mukana?" isä kysyy kun hän peruuttaa parkkiruudustamme. "Joo on" sanon ja näytän isälle minun valkoista Applen puhelinta.

Isä nyökkää ja lähtee sitten ajamaan. "Miksi hitossa sen ipanan piti tulla juuri täksi viikonlopuksi" isäni manaa kuin mikäkin merimies. "Niinpä.." vastaan ja katselen tuttuja maisemia. "No täytyy uhrautua kun Stiina on onnellinen" isä huokaa.

——

Hyppään puiston kulmilla pois kyydistä ja kiitän isiä kyydistä. Lähden kävelemään puistoon kun tuo tuttu punainen auto katoaa kulman taakse. Isä on alkanut olemaan rennompi minun suhteen. Minulla on ollut vaikeaa ja ehkä isän on ollut se vaikea hyväksyä.

Lopulta isä on hyväksynyt vielä uravalintani, joka oli ensin hänelle kauhistus. En ymmärrä, että miksi sen oli vaikea hyväksyä se. Ammatti jossa minä saan olla oma itseni ja auttaa ihmisiä. Ehkä hän oli ajatellut ja ajattelee edelleen, että minusta tulee asianajaja.

Kai hän ajatteli, että saisi joskus tulevaisuudessa sen omalle yritykselle jatkajan. Teen kuitenkin niin, joka minusta tuntuu parhaalta ja isän vain täytyy opetella hyväksymään se kokonaan. Ei vain osittain. Kävelen fudiskenttää kohti ja potkin palloa.

Siirryn suoraan fudiskentän toiseen päätyyn sillä en halua häiritä vaahtosammuttimien kokoisten lasten harjoituksia. No onhan se ihan liikkistä, että nuokin tulevaisuuden toivot opettelevat pelaamaan oikeaa lajia eikä räkimään juna-asemien seiniin.

Alan potkimaan palloa maaliin erilaisilla tyyleillä ja puran negatiivisia tunteitani. Terapeutti ehdotti jos alkaisin purkamaan fiiliksiäni liikunnan parissa. Se oli aluksi typerä ajatus enkä aluksi suostunut mutta vanhemmat raahasivat minut kuntosalille.

Raahattiin minut myös golfkentille ja se jos mikä oli maailman tylsintä puuhaa. Lopulta keksin mikä olisi minun mielestä hyvä harrastus vaikka isä yritti vielä ylipuhua minut takaisin golfkentille. Potkin palloa ja lopulta jään yksin kentälle harjoitusten loputtua.

"Kaipaisiks fudiskaveria?" kuuluu hyvinkin tuttu ja turvallinen ääni selkäni takaa. Käännyn ja tarkistan, että enhän vain kuule ääniä.

Totta tosiaankin. Blondi poika seisoo edessäni.

——