Lohikäärmeen valssi

16. Vastakohtia

Makasin vuoteella. Käteni ja nilkkani oli kahlittu kiinni sängyn päätyihin. En voinut nousta pystyyn. Rimpuilin turhaan, en päässyt mihinkään. Olin kauhuissani. Sininen lohikäärme väijyi yläpuolellani, tuijotti minua kita ammollaan. Pedon kirkkaansiniset silmät porautuivat suoraan sieluuni nähden kaiken, minkä halusin piilottaa. Kynnet takertuivat lantiooni. Lohikäärme työnsi itseään lähemmäs kasvojani.

"Näemme taas pian, Sarah."

Säpsähdin hereille painajaisestani. Hengitin raskaasti puristaen peittoa käsissäni. Se oli ollut unta. Vain unta. Unta. Toistelin sitä itselleni voidakseni rauhoittua. Uni voisi kuitenkin muuttua todellisuudeksi. Olin edelleen lohikäärmeruhtinaan linnassa hänen vankinaan, tai vieraanaan, kuten hän itse oli sanonut. Painuin takaisin makuulle pehmeään vuoteeseen. Sain ainakin toistaiseksi viettää yöni yksin.

Tiesin, etten saisi enää unta, joten muistelin eilistä. Ainakin uskoin sen olleen eilinen. Ajankulua oli vaikea arvioida, kun ei nähnyt aurinkoa, sen laskuja tai nousuja. Kristallit olivat lakanneet hohtamasta valoaan, kun olin kömpinyt vuoteeseen. Ehkä niiden valon himmeneminen merkitsi illan ja yön tuloa. Olin päättänyt ajatella niin, jotta pysyisin edes jotenkuten selvillä ajankulusta ja siten myös järjissäni.

Niin, eilinen. Elävä varjo syöksymässä kohti, ruhtinaan kädet liukumassa pitkin käsivarsiani, hänen tumma äänensä, sääntönsä ja outo kynttiläillallinen. Eilisen muistot saivat väkisinkin sormeni puristumaan nyrkkiin. Olin suudellut ruhtinasta. Kädelle, mutta suudellut kuitenkin.

Irvistin muistolle ruhtinaan sormista leukani alla. Muistin liian elävästi hänen kynsiensä kevyen viillon vastoin leukaani ja hänen omahyväisen virneensä. Joutuisin suutelemaan ruhtinasta tästedes joka päivä. Tai mistä minä tiesin, kuinka usein hän halusi minua nähdä. Joka tapauksessa, minun olisi yritettävä tottua, sillä tätä elämäni nyt oli.

Illallisen jälkeen kiviset vartijani olivat tuoneet minut takaisin valkeaan vankilaani. He eivät olleet  tulleet huoneeseen sisälle. He olivat taaskin vain avanneet oven ja tyrkänneet minut sisään. Ei sillä, että olisin halunnut heidän vahtivan minua yötä päivää, mutta oli outoa, että he varoivat tarkoin ylittämästä kynnystä.

Pyörin vuoteessa saamatta enempää unta. Kristallit eivät hohtaneet, huoneessa oli lähes pimeää. En halunnut nousta ylös odottamaan ruhtinaan kutsua, kivimiehien tuloa. Mietin, loppuisivatko painajaiseni lohikäärmeestä milloinkaan. Halusin paeta ruhtinaan luota edes öisin, mutta pelottava lohikäärme seurasi minua uniinikin. Tottuisinko koskaan siihen, että heräisin täältä, näennäisen kauniista vankilasta, tutun komeroni sijaan?

Kyllästyin nopeasti vuoteessa makoiluun. Minulla ei ollut koskaan ollut tapana vetelehtiä tai nukkua pitkään. Maria oli kiskonut minut ja muut piikatytöt ylös töihin joka aamu epäinhimillisen aikaisin. Tuntui kummalliselta ajatella, ettei Maria enää koskaan valvoisi lattian kuuraustani tai astioiden tiskaustani, valmiina kantelemaan Serafinalle olemattomista virheistä. Siitä kaikesta, tavallisesta arjesta ja elämästä, tuntui olevan kauhean kauan. Se ei silti tarkoittanut, että olisin unohtanut. Minun ei tarvinnut kuin katsoa sinikirjavia mustelmia käsissäni muistaakseni.

Päätin nousta ylös, vaikka samapa tuo oli, odotinko vuoteessa vai jalkeilla ruhtinaan kutsua. Kampesin itseni istuma-asentoon. Sävähdin. Selkääni kivisti ja sattui vieläkin. Oliko se normaalia? Vitsan iskujen olisi jo pitänyt lakata vihlomasta näin pahoin, mutta entä ruoskan? Pelkäsin haavojen tulehtuneen. Toivoin, että minulla olisi ollut salvaa. Huokaisin ja yritin väkisin tukahduttaa kivun. Salvaa ei ollut saatavilla, joten oli turha valittaa.

Vedin pylvässängyn verhot sivuun. Kristallit alkoivat hehkua. Ensin himmeästi, sitten pikkuhiljaa voimakkaammin. Räpyttelin silmiäni alati kirkkaammaksi käyvässä valossa. Ehkä kristallit sittenkin reagoivat minuun ja siihen, milloin nukuin ja koska olin valveilla.