Lohikäärmeen valssi

4. Siskokset

Eleanorin vuode oli pehmeä, melkein upposin siihen maatessani vatsallani untuvapeitteen päällä. Eleanorin hellät sormet risteilivät kevyesti pitkin paljasta selkääni hänen hieroessa salvaa haavoihini. Salva kirveli ja tuntui inhottavalta, mutta en valittanut, koska salvan levittäjä oli Eleanor. Pidin hänen kosketuksestaan, kirvelystä huolimatta.

Välillämme vallitsi syvä hiljaisuus. Se oli yleensä miellyttävä, rauhaisa hiljaisuus, mutta tänään se ei sitä ollut. Tänään se oli surumielinen ja raskas. Häpeästä raskas. 

Minua hävetti se, miten heikko olin ollut, miten säälittävältä näytin. Eleanor oli joutunut pelastamaan minut, en ollut pystynyt siihen yksin. Eleanor oli joutunut kantamaan minut ylös, aina kolmanteen kerrokseen asti huoneeseensa. Hän oli joutunut riisumaan minut, en ollut pystynyt siihen itse. 

Olin ennenkin maannut näin hänen hoidettavanaan. Eleanor oli se, joka oli hoitanut vitsan jättämät haavat vartalollani vuosien ajan, mutta koskaan aiemmin en ollut tuntenut oloani näin lyödyksi, nöyryytetyksi  ja alistetuksi.

Eleanor puolestaan häpesi sitä, ettei ollut estänyt Serafinaa pahoinpitelemästä minua. Häntä hävetti olla äitinsä tytär. Tunsin sen tavasta, miten hän kosketteli ihoani. Se oli varovaisempaa ja epäilevämpää kuin ennen. Äidin ja tyttären suhde oli kenties lopullisesti pilalla. Sydäntäni kivisti, sillä sekin oli minun syytäni.

Eleanor lopetti, veti kätensä pois ja nousi istumaan vuoteen reunalle, selkä minuun päin. Hermostuneena hän näpräsi lettikampauksestaan karanneita hiussortuvia.

 "Hän ei olisi saanut."

"Eleanor, se ei ole sinun syytäsi."

"Kylläpäs on!" Eleanor kääntyi ympäri, jotta saatoin nähdä ahdistuksen hänen vihreissä silmissään. Ahdistuksen, jota hän oli liian kauan vatvonut sisällään.

"Äiti hakkaa sinua, koska minä en ole täydellinen! Minä olen liian pitkä, liian ruma ja liian roteva naiseksi, eikä kukaan mies halua kanssani naimisiin! Hän kostaa sen sinulle, koska sinä olet kaunis ja naisellinen, sellainen kuin kunnon tyttären pitäisi olla! Sinua sorretaan ja pahoinpidellään, koska minä olen liian pelkuri tehdäkseni mitään! Jos olisin tehnyt, sinä et makaisi siinä nyt selkänahka riekaleina!"

En tiennyt mitä sanoa. En ollut koskaan osannut ajatella tilannettani Eleanorin kannalta, enkä varsinkaan syyttää häntä siitä. Mutta nyt, kun Eleanor sanoi sen ääneen, synkkä neula pisteli sydäntäni entistä kovemmin.

"Eleanor, lopeta", sain lopulta sanottua. Kurotin sormiani, jotta pystyin tarttumaan Eleanoria kädestä. Eleanor tärisi ja veti kiivaasti henkeä. Äskeinen purkautuminen oli ottanut häntä koville.

"Eleanor, sinä et ole vastuussa Serafinan teoista. Sinä olet kaunis, sievä ja ihana. Serafina on sokea pässi, jos ei näe sitä", puristin Eleanorin kättä lohduttavasti.
 "Lisäksi hänellä on oikeus lyödä minua niin paljon kuin häntä huvittaa, olenhan loppujen lopuksi pelkkä arvoton äpärä-piika", lisäsin naurahtaen katkerasti.

"Ethän ole", Eleanor sanoi hiljaa ja hivuttautui makaamaan vierelleni. "Sinä olet minun sisareni."

Hymy kohosi huulilleni. Vaikka kuinka Serafina ja koko muu maailma yrittäisi erottaa meidät typerillä säädyillä ja eriarvoisuuksilla, ei kukaan voinut katkaista meidän sisaruuttamme, meidän yhteistä vertamme. Isämme verta.

Annoin sormieni vaeltaa pitkin Eleanorin käsivarsia. "Ja nyt kun se on virallista, voin minä vuorostani pelastaa sinut."

Eleanorin silmiin kihosi kyyneleitä, ja hän takertui kiinni ylävartalooni.

"Ei, sinä et saa antautua kuolemaan, et varsinkaan minun puolestani!" hän nyyhkytti. "Jos minä menen, isä alkaa ehkä vihdoin kohdella sinua lapsenaan ja sitä myöten myös äiti, ja voisit elää onnellisena ja.."

Lukitsin Eleanorin halaukseen, painoin leukani hänen ruskeita hiuksiaan vasten. "Ei niin tule koskaan tapahtumaan. Minulle ei suoda onnellista loppua tässä talossa, me molemmat tiedämme sen", kuiskasin hiljaa. "Enkä minä sitä paitsi aio antautua. Aion taistella ja selviytyä niin kauan kuin mahdollista, ettei kenenkään muun tytön tarvitsisi. Lupaan sen."

Makasimme pitkään hiljaa, toisiimme kietoutuneina. Vuorotellen silittelimme toistemme hiuksia, leikimme meidän molempien kihartuvilla latvoilla. Joku voisi väittää suhdettamme liian intiimiksi, syntiseksi. Meidän suhteemme ei kuitenkaan ollut syntinen. Sen muodosti rakkaus, aito sisarusrakkaus.

"Tiedätkö, kuka edellinen Lohikäärmeen neito oli?" Eleanor kysyi poissaolevana rikkoen hiljaisuuden.

"En", vastasin hämilläni. 

"Charlotte."

"Mistä sinä sen tiedät?"

Eleanor käänsi katseensa untuvapeitettä vasten. "Muistatko, kun isä huusi upseerin lähdön jälkeen, ettei voisi menettää minuakin Lohikäärmeelle?"

Nyökkäsin, vielä enemmän hämmentyneenä. En ollut pannut sitä silloin merkille, mutta ilmeisesti minun olisi pitänyt. 

"Kuka on Charlotte?"

"Hän oli äidin sisko, ja isän ensimmäinen kihlattu."

Vetäisin yllättyneenä henkeä, mutta en sanonut mitään. Eleanor halusi kertoa tarinan näin, ilman välikysymyksiä.

"Siitä on melkein kaksikymmentä vuotta. Charlotte ja isä olivat kihloissa, menossa vihille. Se avioliitto olisi solmittu rakkaudesta, mutta toisin kävi", Eleanor pudisti katkerasti päätään. 

"Viesti vuorilta saapui juuri ennen häitä. Koko perhe meni sekaisin. Äidin isä ja äiti vaativat äitiä lähtemään, koska Charlotte oli jo kihloissa. Äiti pelkäsi, itki ja kirkui, ettei halunnut lähteä kokemaan kauheaa kuolemaa. Niinpä Charlotte päätti lähteä. Hän rakasti äitiä, sisartaan, liikaa. Enemmän kuin kihlattuaan.

Charlotte lähti vielä samana iltana, salaa. Hän ei jättänyt edes viestiä. Aamulla tietenkin huomattiin Charlotten katoaminen, ja kaikki arvasivat mitä oli tapahtunut.
Isä itki, uhosi lähtevänsä perään ja tappavansa Lohikäärmeen. Tietenkään hän ei sitä tehnyt. Sen sijaan hän nai äidin, olivathan kaikki häihin ja omaisuuksiin liittyvät järjestelyt jo tehty. Molempien sukujen maine oli särkyneitä sydämiä tärkeämpiä."

En sanonut mitään, eikä sanonut Eleanorkaan. Nyt ymmärsin paremmin, miksi isä oli mennyt niin suunniltaan viestin saavuttua. Hän oli menettämässä rakkaimpansa jo toistamiseen Lohikäärmeelle. Charlotten kohtalo vain vahvisti päätöstäni selviytyä minua odottavasta tuomiosta. 

Eleanorin tasainen hengitys kertoi, että hän oli nukahtanut. Varovasti hivuttauduin pois hänen kainalostaan. Selkää kivisti ja kirveli. Hitain liikkein nousin ylös, ja etsin katseellani vaatteitani, tai sitä mitä niistä oli jäljellä. Rääsyjä ei näkynyt missään. Sen sijaan tuolilla lepäsi pitkähelmainen, yksinkertainen harmaa mekko. Hymähdin äänettömästi. Eleanor, kukapa muukaan.

Harmaa mekko oli hieman liian suuri minulle, mutta se ei haitannut. Ainakaan minun ei nyt tarvinnut liikkua alasti. Puukenkiäni ei myöskään näkynyt, ne saattoivat olla keittiössä tai sitten komerossani. En muista, olivatko ne olleet jalassani Serafinan piestessä selkääni. 

Paljain jaloin hipsin käytävään, äänettömästi kuin aave. Sellaiseksi myös tunsin itseni. Ennen oven sulkemista pysähdyin katsomaan somasti kyljellään nukkuvaa Eleanoria. Suru hiipi rintaani, sillä tämä oli ollut viimeinen kerta, kun olimme saattaneet viettää aikaa kahden. 

"Rakastan sinua, isosisko", kuiskasin hiljaa painaessani ovenkahvan alas. Ovi sulkeutui, ja samalla sulkeutui myös pala sydäntäni. Se ainoa pala, joka oli saanut tuntea rakkautta.