Lohikäärmeen valssi

3. Serafinan raivo

Loppuilta kului hyvin sekavissa merkeissä. Ensin minut teljettiin pieneen komeroon, mikä toimittaa huoneeni virkaa. Pieni ahdas komero, jossa on juuri ja juuri tilaa olkipatjalle ja pienelle jakkaralle. Tänne minut teljettiin aina rouvan käskystä, kun olin mukamas tehnyt pahojani. Eli toisin sanoen aina silloin, kun rouvaa huvitti tehdä näin.

Rouvan vastusteluista huolimatta isäntä oli lähtenyt kiireen vilkkaa hevosvaunujen kanssa matkaan, ja palasi pian papin kanssa. He siirtyivät kappeliin, jossa he istuivat monta tuntia. Isäntä vannoi kaiken pyhän nimeen, että minä, Sarah, olin hänen tyttärensä.
Nyt se oli totta ja virallista, kirkon kirjoihin kirjattua. Minä olin isännän tytär. Tämän kävi isäntä lyhyesti ilmoittamassa, ennen kuin palasi viinin juonnin pariin.

Minä olen nyt virallisesti ja laillisesti tytär. Oikea ihminen, jolla on arvoa. Charlesin jälkeläinen. Sulattelin tätä ajatusta kaikessa hiljaisuudessa, pimeässä komerossani.

Muistan, kun minut ensi kerran teljettiin komeroon. Äitini oli juuri kuollut. Olin silloin ehkä neljän tai viiden vanha. Rouva tarttui minua hiuksista ja retuutti tänne, sulkien ja lukiten oven. En muista syytä, ehkä sitä ei ollutkaan. Ehkä hän teki sen vain julmuuttaan.

Pelon sen sijaan minä kyllä muistan. Pelkäsin suunnattomasti. Pimeys pelotti minua eniten, se oli vierasta ja karmivaa. Itkin ja huusin äitiä. Kukaan ei kuitenkaan vastannut huutoihini. Kukaan ei kuullut, tai halunnut kuulla. Kukaan ei välittänyt.

Ihminen pelkää kaikkea uutta, kaikkea mitä ei entuudestaan tunne. Pimeä oli pitkään viholliseni, pahin pelkoni. Pikkuhiljaa aloin tutustua siihen. Tunnustelin sitä. Uteliaisuus voitti pelon. Tee vihollisesta ystäväsi, niinhän sitä sanotaan. Niin minä tein, pimeä on nyt ystäväni. Se ei enää pelota minua. Nyt se kietoutuu tuttuna ja turvallisena ympärilleni ja lohduttaa minua.

Charlesin tyttärenä minulla oli vastuu, tehtävä. Tiesin, että kahden päivän kuluttua olisin matkalla Lohikäärmeruhtinaan linnaan, kauas vuorille. Ajatus tuskaisesta kuolemasta julman miehen armoilla puistatti minua, sai melkein itkemään. Mutta päätös oli jo tehty, ei isäntä muuten olisi suostunut koko ideaan.

Isäntä. Isäntä oli nyt isäni. Vasta nyt mieleeni juolahti, että voisin kutsua häntä vastedes isäkseni. En ollut enää hävetty salaisuus. Ajatus sai minut hymyilemään surullisena. Mies, jota olin pelännyt koko ikäni, jonka kädestä nahkavyö oli niin monet kerrat minua kurittanut, oli nyt isäni. Hassu, lyhyt sana, joka muutti kahden ihmisen välisen asetelman ja suhteen.

Mietteeni menneestä ja tulevasta keskeytyi, kun avain rahisi lukossa. Valo tulvi komeroon, kun ovi työnnettiin auki. Nostin katseeni polvistani nähdäkseni, kuka tulija oli.

Ovensuussa seisoi Maria, keittiön emäntä. Hän oli vanha, kurttuinen nainen, minun ja kaikkien muiden palvelustyttöjen pomo. "Nouse ylös", vanha nainen komensi. "Sinua odotetaan keittiössä!"

Nousin ylös hämmentyneenä. Yleensä sanottiin, että minua tarvitaan keittiössä. Mutta nyt, odotetaan. Odotetaan? Kuka minua odottaisi? Uteliaana seurasin Mariaa keittiölle päin.

Maria pysähtyi keittiön ovelle. Kurtistin epäluuloisena kulmiani. "Mitä nyt?"

"Mene sisään", Maria tokaisi ykskantaan avaten oven. Epäröiden astuin sisään. Ovi narahti kiinni takanani, napsahti vieläpä lukkoon. Katselin valppaana ympärilleni kehnosti valaistussa keittiössä. Epäluuloni kasvoi pakokauhuksi. Mitä ihmettä oli tekeillä?

"Onnittelut tyttäreksi pääsystä", kylmä ääni raakkui selkäni takaa.

Pyörähdin pelästyneenä ympäri. Rouva seisoi edessäni, nojaten kevyesti seinää vasten. Näin hänen katseessaan pelkkää kylmyyttä. Pelkkää jäistä vihaa. Vaistomaisesti otin askeleen taaksepäin.