Lohikäärmeen valssi

8. Kauan kaivattu ele

Ilta oli jo pitkällä ja hämäräkin oli laskeutunut, kun saattue pysähtyi metsän laitaan, pienen puron varteen. Valen oli poistunut vaunuista ilmiselvästi ärsyyntyneenä pysähdyksestä. Nyt hän keskusteli kiivaasti muiden sotilaiden kanssa ulkosalla, ja minä odotin kiltisti vaunuissa kädet sylissä. Miehet riitelivät jostakin, se oli selvä. Toivoin vain, etten ollut riidan pääsyy.

Valen avasi vaunun oven voimalla, ja näin hänen ilmeestään ettei hän ollut tyytyväinen. 
"Onko jokin vialla?" kysyin varovaisesti.
"Ei", Valen tiuskaisi selvästi alistuneena, mutta närkästyneisyys paistoi hänestä läpi. "Vartiosto on vain täynnä saamattomia pelkureita, joten leiriydymme tähän ja jatkamme aamulla metsän halki."

"Mutta emmekö voisi jatkaa vielä matkaa metsän läpi?" ehdotin pikaisesti. En tosiaankaan halunnut viettää yötä taivasalla vieraiden miesten keskellä!  "Metsän takana on varmasti kylä tai kaupunki, jonne voisimme majoittua!"

"Sitähän minä yritin noille arkajaloille sanoa, mutta enemmistö on sitä mieltä, että metsä on liian vaarallinen kulkureitti pimeällä", Valen levitteli käsiään paljon puhuvasti ennen kuin tarjosi minulle kättään. 
"Tulehan, sinun on aika päästä hieman jaloittelemaan."

Tartuin Valenin käteen pohtien samalla, miksei hän vain käyttänyt kapteenin määräysvaltaa ja käskenyt saattueen jatkaa matkaa. Vasta noustessani vaunun istuimelta huomasin, kuinka puuduksissa jalkani ja takapuoleni oikeasti olivatkaan miltein koko päivän kestäneen istumisen jälkeen. Oloni oli kankea ja kompastuin astuessani alaspäin. Valenin ote käsivarrestani kiristyi, ja hän esti minua kaatumasta naamalleni ojanvarteen, mutta samalla liiankin luja ote sattui.

 "Ai!" kiljahdin kiskaisten käteni irti Valenin otteesta. Mekkoni hiha nousi riuhtaisun seurauksena ylös paljasten runnellun käsivarteni.  Kiskaisin hihan kiireesti takaisin alas, mutta liian myöhään. Valenin katse oli jo nauliintunut käteeni ja kohtaan, jota hänen sormensa olivat hetki sitten puristaneet. Tuijotin takaisin säikähtäneenä hihan alla olevaa sinikirjavaa ihoa peitellen.

Valen nosti hitaasti katseensa. Tapa, miten hän katsoi minua, oli vieras, mutta se katse oli hyvin vakaa. Valen otti askeleen lähemmäs. "Sarah, tapahtuiko kotonasi.."

"Ei se ollut koti", kuiskasin kavahtaen taaksepäin. Valen oli pääsemässä liian lähelle. Aivan liian lähelle. Miehet vain satuttivat, eivät välittäneet. 

Tiedostin kyllä, että edessäni seisova mies ei ollut Charles, mutta alitajuntani yritti väkisin maalata Valenin tilalle humalaista miestä nahkavyö kädessä, valmiina lyömään. Tuttu, häpeän ja paniikin sekainen tunne kapusi pitkin kaulaani kuristamaan kurkkuani. Huuto. Läimäys. Kipu. Muistikuvat tulvivat esiiin mieleni perukoilta,
kirstusta, jonne olin yrittänyt ne vangita lähtöni jälkeen, ettei minun enää tarvitsisi katsella niitä mielessäni. 

Valenin nähdessä reaktioni hänen olemuksensa muuttui silminnähden. Määrätietoinen askel muuttui empiväksi, ja hän pysähtyi kesken askeleen.  Valenin silmissään välähti jotain järkytyksen ja epäuskon kaltaista, ja sitten hänen ilmeensä pehmeni. Valen oli arvannut totuuden, mutta katse kertoi ettei hän halunnut uskoa sitä. "Sarah, satuttivatko ne ihmiset sinua?" 

En kyennyt kuin nyökkäämään. Tottahan se oli, mutta vikahan oli aina ollut minussa,eikö ollutkin? Tärisin kauttaaltani tapellen itseni kanssa pitääkseni kyyneleeni ja haluni heittäytyä edessäni seisovan miehen kaulaan hakemaan lohtua. Älä itke, kyyneleet ovat merkki heikkoudesta, oli Maria aina opettanut. Olin sisäistänyt muutaman tukkapöllyn jälkeen opin, mutta nyt olin vaarassa murtua. Valen ymmärsi tuntemukseni, sillä pyytämättä hän harppasi luokseni, levitti kätensä ympärilleni ja veti minut lämpimään halaukseen.

Sitä halausta olin kaivannut koko elämäni. Vahvaa, lämpöistä ja lempeää otetta ympärilläni. Isällisyyttä. Olin koko ikäni odottanut Charlesin tekevän näin niin kuin Valen nyt teki. Halaavan minua antaakseen minulle lohtua ja toivoa, lupauksen painajaisen loppumisesta silläkin uhalla, ettei hän voisi sitä pitää. 

Olimme hiljaa, ja halauksemme kesti pitkään. Puron rauhoittava solina auttoi minua estämään kyyneleiden tulon, ja jotenkin onnistuin pakottamaan ikävät muistikuvani takaisin kirstuunsa ja lukitsemaan sen. Lukko oli nyt heikompi kuin aiemmin, mutta riittävän vahva pystyäkseen pitämään muistot toistaiseksi loitolla.

"Sarah, miehet siinä talossa.." Valen aloitti haparoiden. "eiväthän he kajonneet..? tai siis ymmärrän, jos sinua ahdistaa yöpyä täällä, miesten keskellä.."

"Ei, ei", keskeytin Valenin ennen kuin hän ehti jatkaa pidemmälle puristaen pienen hymyn esiin. "Kukaan ei ole koskaan kajonnut vartalooni sillä tavoin. Ei minulla ole mitään hätää."

Se oli osittain totta, sillä vartaloni oli ainut asia, jonka minun oli annettu pitää omanani. Serafina oli ollut äärimmäisen tarkka palvelustyttöjensä siveellisyydestä, ja se koski, kenties jopa yllättäen, minuakin. Jos joku mies yritti kajota meihin joko suostumuksen kanssa tai ilman, heitettiin mies ja mahdollisen suostumuksen antanut tyttö välittömästi ulos. Serafinan mukaan ilotalo oli tien toisella puolella renkejä ja huoriksi halajavia varten.

Valen tarkkaili minua tovin kuin arvioidakseen harmaiden silmiensä voimin puhuinko totta. "Hyvä on sitten, uskon sinua", hän sanoi lopulta ja irrottautui halauksestamme. Valen lähti kävelemään metsän reunaa kohden hyväntuulinen pilke silmissään. Aiemmasta järkytyksestä ei näkynyt enää merkkiäkään.

"Tulehan nyt, miehet ovat varmasti jo saaneet leirin pystyyn. Saatpa nähdä etteivät he ole niin karskeja barbaareja kuin luulet!"

//Kiitos aivan hirmuisesti teille, jotka luette Lohikäärmeen valssia. En olisi ikinä uskonut, että tämä saa näin paljon lukukertoja, olette parhaita♥️

Vaihdoin äskettäin kirjan kansikuvan, toivottavasti pidätte uudesta yhtä paljon kuin minäkin!