Lohikäärmeen valssi

25. Luottamus

Onnellisuus. Kummallinen, lämmin tunne, joka oli jäänyt asumaan rintaani. Onnellisuus, joka työnsi juuriaan syvemmälle sisimpääni, kasvatti entisestään kiintymystäni ruhtinasta kohtaan. Mutta juuret eivät yltäneet syvimpään kohtaan, jota häpeä yhä hallitsi pelko vartijanaan. Onnen juuret kiersivät sen ympäri, kasvoivat rauhalliseen tahtiinsa ajaen häpeää yhä ahtaammalle, mutta se kieltäytyi luovuttamasta minuuteni ydintä.

Onnen juuret eivät olleet vielä juurtuneet, mutta onnen kukka kukoisti. Kukka, jota ruhtinas hoivasi hellin sanoin, kosketuksin ja suudelmin. Suudelmin, joiden aikana unohdin kaiken muun, kaiken pahuuden ja hyvyyden. Oli vain onni ja suloiset hetket, joihin ainoastaan minä ja ruhtinas kuuluimme.

Pienet, uudenlaiset eleet olivat merkkejä siitä, että läheisyytemme oli muuttunut. Ruhtinaan tapa suukottaa minua otsalle oli niistä vahvin. Ele muistutti minua äidistä, hänen tavastaan suukottaa minua otsalle. Muistin enää vain hatarasti ne hetket iltaisin äidin kanssa, jolloin hän oli peitelllyt minut yhteiseen petiimme, suukottanut otsaani ja sanonut rakastavansa minua. Hän oli tehnyt sen joka ilta, jopa kuoliniltanaan.

Ruhtinaan hellät suukot muistuttivat minua kaikesta siitä, mitä elämässäni olisi voinut olla. Läheisyyttä, jota äiti ei koskaan ehtinyt antaa. Ruhtinas ei tiennyt muistoistani, jotka hänen huulensa otsaani vasten minussa herättivät. Hän ei koskaan udellut eikä kysellyt, suukotti vain tietäen sen merkitsevän minulle paljon.

Niistä hetkistä pidin kaikista eniten uudenlaisessa arjessani, johon kuului ruhtinaan lähes päivittäinen läheisyys. Syvempi, vahvempi läheisyys, joka oli saanut alkunsa ruusutarhan lumosta, merkityksellisistä sanoista ja vielä merkityksellisimmistä teoista. Ruusutarhasta, jossa vietin kaiken aikani, kun en ollut ruhtinaan seurassa tai nukkumassa.

En osannut edes kertoa ruhtinaalle, kuinka paljon hänen antama lahjansa minulle merkitsi. Rakastin kukkien tuoksua, terälehtien väriä. Rakastin työntää käteni multaan, kastella ja hoitaa ruusuja, jotka yksi kerrallaan avautuivat kuin uskaltaen viimein näyttää kauneutensa.

Yksi ruusunnuppu ei kuitenkaan ollut auennut. Vaalea, kalpea nuppu kasvoi yksin pienessä ruukussaan, muiden paljon suurempien kukkien varjossa. Tulipunaisten kaunottarien, jotka olivat jo aikaa sitten avanneet terälehtensä ja paljastaneet loistonsa. Pikkuinen nuppu sen sijaan pysyi visusti kiinni.

Hoivasin pientä nuppua enemmän kuin muita. Seurasin sen kasvua päivittäin, jopa juttelin. Lepertelin nupulle, kerroin sille kuinka sievä ja kaunis se oli. Olin päättänyt saada sen aukeamaan ja paljastamaan kauneutensa, joka mitättömän kuorren alla piilotteli.

Ruhtinas antoi minun olla ruusutarhassa yksin, olihan hän antanut sen minulle. Mutta silloin tällöin hän liittyi seuraani, usein huomaamattamani. Kerran hän oli onnistunut säikäyttämään minut ilmestymällä taakseni juuri silloin, kun olin puhumassa ruusunnupulle.

"Taioin sinulle puutarhallisen kauneimpia ruusuja ja silti pidät eniten tuosta kitukasvuisesta rikkaruohosta."

"Se ansaitsee mahdollisuuden", olin tokaissut noustuani kiusaantuneena ylös, ruhtinaan hymyillessä punastumiselleni. "Näet vielä, että siitä kasvaa kaikista kaunein ruusu."

Tunsin itseni aran pikkuruusun kaltaiseksi, vaikka kaikki oli muuttunut paremmaksi ja kauniimmaksi ruusutarhan suudelman jälkeen. Tiesin, että ruhtinas piti minusta huolta, että hän välitti minusta niin kuin minä välitin hänestä. Hän kertoi sen hiljaisilla sanoillaan, huuliensa hellillä kosketuksilla. Silti en päässyt pakoon mitättömyyden tunnetta, jota häpeä käytti viimeisenä kilpenään ja aseenaan onnea vastaan. Sen läpi eivät onnen juuret päässeet. Häpeä piinasi minua iltaisin ennen nukahtamastani ja aamuisin herättyäni, kun olin yksin sen armoilla. Hetkinä, jolloin ruhtinas ei ollut ajamassa sitä pois.