Lohikäärmeen valssi

18. Sopimus

Oli kulunut ainakin yksi yö siitä, kun ruhtinas oli viimeksi kutsunut minut luokseen. Olin nukkunut kerran sen jälkeen. Olisin halunnut nukkua enemmänkin, mutta nälkä ja jano tekivät siitä mahdotonta. Vatsani oli tyhjä, en ollut syönyt pitkään aikaan mitään. Nieleskelin jatkuvasti sylkeä kostuttaakseni kurkkuani. Olin ennenkin elänyt vähällä ruoalla, mutta tällaista nälkää en ollut vielä koskaan kokenut.

Uskottelin itselleni, ettei ruhtinas oikeasti voisi näännyttää minua hengiltä. Se oli vale, mutta oli vähemmän pelottavaa uskoa, että hän vain kiusasi minua. Katselin oranssia läikkää valkeassa ovessa. Se näytti räikeältä muuten niin valkoisessa huoneessa, sillä nukkuessani oli tummanpunainen samettimekko kadonnut tuomasta väriä huoneeseen. Pirteä väriläiskä ovessa olisi voinut kohottaa mielialaani, ellei nälkäni olisi joka kerta sitä katsoessani muistuttanut minua siitä, että hedelmän olisi voinut myös syödä.

Olin ollut niin raivoissani kaikelle, itselleni, kivimiehille ja ennen kaikkea ruhtinaalle, että olin heti huoneeseen päästyäni paiskannut ruhtinaan nektariinin vasten ovea. En ollut koskaan tuntenut niin voimakasta vihaa, joka sumensi kaiken muun alleen, järjenkin. Viha oli saanut minusta täyden kontrollin ja se oli pelottavaa. Niin ei ollut koskaan ennen käynyt. Ei edes sinä lohduttomana iltana, jona olin tehnyt päätöksen ottaa Eleanorin paikan, jona Serafina oli ruoskinut minut.

Syömäkelvoton nektariinimössö, joka oli vähitellen valunut ovea pitkin lattialle, oli todiste holtittomasta käytöksestäni. Se sai minut miettimään ja samalla katumaan edellistä kohtaamistani ruhtinaan kanssa. Minä olin väittänyt hänelle vastaan, olin uhmannut hänen herruuttaan. Miksi oli ollut niin typerä? Miten olin saattanut olla ruhtinasta kohtaan niin epäkunnioittava?

Minä olin palvelija. Minä tiesin, miten ylhäisön kanssa tuli olla, miten suhtautua heidän oikkuihinsa. Minun olisi pitänyt pystyä nielemään ylpeyteni ja olemaan nöyrä. Minun olisi pitänyt pystyä suhtautumaan ruhtinaaseen samalla tavalla kuin kehen tahansa muuhun isäntään, mutta en vain ollut pystynyt siihen. Minä olin tottunut siihen, että minua kohdeltiin kuin ilmaa ja olemassaoloni häivytettiin. En siihen, että minua nöyryytettiin avoimesti ja kohdeltiin kuin nukkea.

Kierähdin vuoteella ympäri. En voinut lakata ajattelemasta ruhtinasta ja sitä, miten hän oli reagoinut käytökseeni. Hän oli laskelmoinut koko edellisen kohtaamisemme etukäteen, mutta silti vihani oli vaikuttanut ilahduttaneen häntä aidosti. Hän oli vaikuttanut ilahtuneelta, ihan kuin hän olisi toivonut minun käyttäytyvän uppiniskaisesti. Kaikki vaikutti olevan hänellä pelkkää leikkiä. Minä olin hänelle viihdyttävää leikkiä. Mutta missä määrin ruhtinas sietäisi sellaista käytöstä?

Pikku kipakkuutesi on suloista, mutta älä anna sen ärsyttää minua.

Tarkoittiko ruhtinas sanoillaan, että hän oli tyytymätön minuun? Mitä minun täytyisi tehdä, ettei hän kyllästyisi minuun ja tappaisi minua? Ruhtinas vaati minua miellyttämään itseään, mutta en tiennyt kuinka. Hän ei ollut halunnut minua ja vaikka hän olisikin kelpuuttanut minut makaamaan kanssaan, en silti olisi osannut miellyttää häntä. Neitsyyteni olisi ollut hänelle vain kerran viehätys.

Muistin, kuinka olimme joskus Eleanorin kanssa nauraneet hänen ikätovereilleen, jotka olivat Serafinan järjestämissä juhlissa keimailleet ja viekoitelleet naimattomia miehiä. He olivat kikatelleet miesten sanomisille, tarjoilleet heille juomia ja samalla rintojaan. Juhlien päätyttyä olimme Eleanorin huoneessa pitäneet heidän käytöstään hölmönä, mutta nyt toivoin, että olisin osannut olla kuin he.

Minä en osannut keimailla. En tiennyt, miten miehen kanssa kuului olla, varsinkaan vuoteessa. En osannut olla viehättävä ja haluttava. Ei minun ollut koskaan tarvinnut, sillä sellaisten ominaisuuksien opettelu ei ollut kuulunut äpärän kasvatukseen. Äpärää ei kukaan kosisi tai edes huolisi puolisokseen.