Lohikäärmeen valssi

14. Ruhtinas

En ollut katsonut kertaakaan taakseni kävellessäni tantereen poikki, kohti jylhänä korkeuksiin kohoavaa vuorta. Katselivatko Valen, Rude ja Thomas loittonevaa selkääni? Vai olivatko he lähteneet pois? En tiennyt. En uskaltanut kääntää päätäni ja vilkaista taakseni. Olisin vain ruokkinut omaa pelkoani katsomalla taakse ja kenties näkemällä Valenin surun murtamat kasvot.

Kivimiehet pitelivät olkapäistäni tiukasti kiinni. Heidän askeleensa ja liikkeensä olivat edelleen kankeita, mutta niissä oli uudenlaista nopeutta verrattuna heidän aiempaan, laahustavaan lähestymiseensä silloin, kun he olivat tulleet vuoresta ulos. Aivan kuin he olisivat nyt myöhässä. Ehkä he veisivät minut suoraan ruhtinaan luo ja olivatkin myöhässä. Olihan Valen vitkutellut hyvän tovin luovuttamiseni suhteen.

Vuoren seinämään avautunut onkalo tuli vastaan nopeasti, aivan liian nopeasti. Onkalon suuaukko vei alaspäin, kuin suoraan helvettiin. Pelkoni kasvoi kasvamistaan, en pystynyt pitämään sitä enää hallinnassani. Pakokauhu valtasi minut. En enää koskaan näkisi auringonvaloa tai kuulisi linnunlaulua. Ei, en pystyisi tähän, en halunnut!

Yritin pysähtyä, pakottaa jalkani olemaan liikkumatta enää yhtään lähemmäs pahaenteistä aukkoa. Riuhdoin käsiäni ja  yritin saada kauttaaltaan harmaat vartijani päästämään irti. Kivimiehet eivät pysähtyneet eivätkä reagoineet vastarintaani mitenkään. Raahauduin heidän mukanaan sisään vuoren uumeniin.

Heti, kun olimme vuoren sisällä, maa alkoi uudelleen vavahdella ja seinämät järistä. Pelkäsin vuoren romahtavan ja hautaavan minut elävältä. Vuoren liikkeistä syntyvä meteli oli sen sisäpuolella vielä kauheampi kuin ulkopuolella. Jyrinä kaikui ja kimpoili pitkin seinämiä. Pitelin käsiäni korvillani, mutta se ei vaimentanut melua ollenkaan. Sitten tuli pimeää ja hiljaista, niin hirvittävän hiljaista. Vuorenseinämä oli sulkeutunut, enkä enää koskaan pääsisi ulos. Ajatus jysähti päähäni, täytti jokaisen soluni. En saanut henkeä. Olin täysin paniikissa, en kyennyt liikkumaan.

Harmaat, elottomat vartijani eivät piitanneet paniikistani. He vain tiukensivat otettaan ja raahasivat minua perässään alemmas, aina vaan alemmas, vuoren syövereihin. En hahmottanut tai ymmärtänyt ympäristöstäni enää yhtään mitään. Kuulin vain alkukantaisen paniikin nostattaman sykkeeni ja veren kohinan korvissani.

En tiedä, kauanko he retuuttivat minua mukanaan, mutta yhtäkkiä erotin valoa. Se ei ollut auringonvaloa, vaan kelmeää, melkein vihertävää valoa, jota hohti seinistä. Valossa oli jotain maagista, sen hohto oli rauhoittavaa. Pakokauhuni alta tajusin, että kulku ei enää johtanut alas, vaan suoraan eteenpäin. Jalkojeni alla oli muutakin kuin vain kalliota. Astuin johonkin märkään ja liejuiseen. Olin tunnelissa.

Tunneli haarautui, kääntyili ja johti toisiin tunneleihin. Kivimiehet kulkivat järkkymättä eteenpäin. He tiesivät, minne olivat menossa. Tunnelin seinistä himmeästi loistava valo oli hypnoottista, se turrutti ja sumensi suuntavaistoni ja kaiken muunkin. Paniikki ja pakokauhu hiipuivat ja jäivät kytemään sumun alle. En ajatellut mitään, en tiedostanut. Kävelin vain eteenpäin, ymmärtämättä tekeväni niin, harmaahipiäisten vartijoitteni välissä.

Tunnelin päässä seinistä hehkuva valo oli muuttunut siniseksi. Tunneli oli tullut päätökseensä. Kivimiehet pysähtyivät, samoin minä. Edessä oli ovi. Se oli suuri ja tumma, lähes musta. Siitä huokui väkevyyttä, jotain sellaista mitä en osannut nimetä. Ovessa ei ollut kahvaa tai ripaa. Pelkästään pikimusta, lohikäärmeen pään muotoinen kolkutin. Lohikäärmeen silmät oli tehty kirkkaansinisistä jalokivistä. Väri oli tismalleen sama kuin painajaisteni lohikäärmeen silmillä. Tämän oven takana odottaisi tuntematon, Lohikäärmeruhtinas.

Kaljupäinen kivimies kolkutti kahdesti. Ovi avautui vaikertaen. Kivimiehet tyrkkäsivät minut sisään. Kompuroin oven toiselle puolelle, täydellisen pimeyden keskelle. Pimeys ympäröi minut, en nähnyt mitään. Se ei ollut sitä samaa, tuttua ja turvallista pimeyttä kuin omassa pikku komerossani. Tämä pimeys oli vierasta, tuntematonta ja vihamielistä. Se herätti minussa täysin uudenlaisen tunteen. Pahemman kuin pelon. Tunne oli puhdasta kauhua, kuolemanpelkoa.