Lohikäärmeen valssi

30. Tunnelit

Väri oli paennut maailmastani. Siitä vähästä, mitä siitä oli enää jäljellä. Tuijotin haalistuneita kasvojani peilistä, kaikki väri ja elo olivat kadonneet poskiltani. Ainoa värinpilkahdus oli sininen riipus kaulallani, joka oli kuin pieni lampi värittömyyden keskellä. Olin enää vain kalpea aave, joka odotti väistämätöntä kuolemaa. Kuolemaa, joka oli kristallinkirkas vankila, ikuinen rangaistus.

Ajantajuni oli kadonnut. Olin istunut peilipöydän ääressä kauan, sen verran tiesin. En muistanut, että olisin kävellyt valkoisesta hallista ulos, pois äänettömien tuskanhuutojen luota. En muistanut kävelleeni takaisin huoneeseeni. En muistanut, että olin istunut tuijottamaan kuvajaistani. Aikaa oli saattanut kulua tunti, puolitoista tai sitten kokonainen päivä. Aika oli lakannut olemasta sillä julmalla hetkellä, kun näin kristallineidot. Sen, mitä ruhtinas oli heille tehnyt ja mitä hän tulisi tekemään minulle.

Olin peloissani, järkyttynyt ja kauhuissani. Ruhtinaan kosketukset polttivat yhä ihoani kuin jää, hänen sanansa viilsivät yhä sieluani rikki. Hänen huulensa kummittelivat yhä julmana kuiskauksena vasten otsaani. Kaikki olisi voinut päättyä siihen suudelmaan. Hän olisi voinut langettaa kirouksensa juuri sillä hetkellä, kun minä olin hänen hellyytensä armoilla. Tuijotin tyhjiä, pelokkaita kasvojani ja kuvittelin, miltä tuntuisi, kun kristalli leviäisi iholleni ja kivettäisi minut patsaaksi.

Voimme yhä olla kuin ennenkin, jos vain haluat sitä.

Minä halusin sitä. Halusin sitä enemmän kuin mitään, enkö halunnutkin? Se ei vaatisi minulta kuin anteeksiannon ja kaunis valhe jatkuisi. Kuinka helppoa olisi vain antaa anteeksi ja unohtaa, kuinka helppoa ruhtinaan olisi taas olla sellainen kuin halusin hänen olevan. Turvallinen, hellä, vilpitön. Kuinka helppoa olisi vain antaa sadun jatkua ja antaa todellisuuden unohtua lumon alle. Kaikki palaisi ennalleen. Minä ja ruhtinas palasimme ennallemme, olisimme jälleen onnellisia kuten ennenkin.

Se olisi niin helppoa, mutta se ei saanut olla niin. En saanut haluta. En saanut antaa anteeksi, en unohtaa. Mikään ei voisi enää koskaan olla kuten ennen, sillä minä en aikonut jäädä entiseen. En aikonut vain odottaa ja pitkittää sitä, mikä oli väistämätöntä. Ruhtinas muuttaisi minut patsaaksi satojen muiden vieraittensa rinnalle, seisomaan ikuisesti Charlotten varjoon. Kristallinen prinsessa kuningattaren varjossa ei saanut olla kohtaloni. En aikonut antaa ruhtinaalle mahdollisuutta tehdä sitä. En aikonut jäädä hänen luokseen enää päiväksikään.

Minun oli päästä pois täältä. Pois linnasta, pois vuorilta, pois ruhtinaan luota. En aikonut jäädä kauniiseen valheeseen, jonka halusin olevan totta. Minä aioin lähteä. Aioin paeta, aioin jättää kauniin valheen. Muuta vaihtoehtoa ei ollut. Ruhtinas tekisi minulle saman kuin kaikille muille neidoille ennen minua eikä minulla ollut aikomustakaan jäädä odottamaan, kuinka pian se tapahtuisi.

Katsoin uudestaan kasvojani, joilla näkyi aavistuksen verran päättäväisyyttä. Minulla oli suunnitelma. Typerä, epätoivoinen ja riskialtis suunnitelma, mutta se oli parempi vaihtoehto kuin jäädä odottamaan sitä hetkeä, jona ruhtinas kyllästyisi minuun lopullisesti ja noituisi minut kokoelmansa uusimmaksi koristeeksi.

Minä tiesin, mistä pääsisin linnasta ulos. Ruhtinas oli kerran näyttänyt minulle oven, joka johtaisi tunneleihin ja ulos sadusta. Ruhtinas oli näyttänyt minulle tien takaisin julmaan todellisuuteen ja sille tielle minä aioin astua.

Tiesin, missä ovi oli. Uskoin muistavani reitin luolaan, jossa ovi odotti. Mutta mitä sen jälkeen? Päättäväisyys mureni kasvoiltani. Mitä sen jälkeen, kun olisin tunneleissa? Minulla ei ollut aavistustakaan, miten löytäisin vuoresta ulos. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä tekisin sen jälkeen, jos pääsisin vuoresta ulos ja vuorilta alas karuun, kuihtuneeseen laaksoon. Mitä tekisin sen jälkeen, minne menisin?