Lohikäärmeen valssi

27. Merkityksetön

Oli kulunut varmasti kuukausia hetkestä, jolloin maailmassa oli vain me kaksi, minä ja ruhtinas, yhteen kietoutuneina. Hetkestä, jolloin mikään ei voisi enää koskaan olla rumaa, epävarmaa ja pelottavaa. Silloin, yhden yön aikana ruhtinaan vierellä, kaikki oli ollut kaunista. Jokainen sana, jokainen kosketus, tunnustus ja arpi olivat olleet osa jotain paljon suurempaa kauneutta. Mutta kauneus on harhaa, niin häilyvää ja lopulta katoavaa.

Uskottelin itselleni, että kaikki oli yhä ennallaan. Uskottelin, että kaikki oli yhä kaunista ja suloista, ettei mikään ollut muuttunut. Joka ilta ruhtinas saatteli minut ovelle, kysyi sanattomasti lupaa tulla ja minä päästin hänet sisään. Hän kosketti minua, suuteli minua ja riisui päällysmekkoni. Hän otti riipuksen pois kaulastani, riisui myös omansa ja toisti samat sana joka kerta.

Et tarvitse tätä tänä yönä.

Mitään muuta hän ei koskaan sanonut. Hän riisui päällysvaatteensa ja me menimme yhdessä vuoteeseen. Piilouduimme sen harson taakse maailmalta, jonka olemassaolon tahdoin unohtaa.

Yhteisessä piilossamme hän hyväili minua, suuteli otsaani, peitteli minut vierelle ja laski luotaan unten satamaan. Hän ei yrittänyt mitään sen enempää, ei enää. Me vain nukuimme enkä nähnyt painajaisia tai kummallisia unia miehestä ja naisesta valkeuden keskellä. Me vain nukuimme ja se vaivasi minua. Se ei ollut tarpeeksi, se muutti kaiken ja samalla ei mitään.

Ruhtinas oli muutaman kerran yrittänyt olla enemmän, tehdä enemmän. Saattaa loppuun sen, mikä oli ensimmäisen yömme aikana jäänyt saavuttamatta. Ja minä annoin hänen suudella palavasti, annoin hänen tutkia lantioni muotoja, puristaa rintojani. Mutta enempää en pystynyt hänelle antamaan.

Jäykistyin, vääntehdin ja kieltäydyin joka kerta, kun hänen kätensä koskettivat reittäni, hiipivät alusmekon helman sisään. Joka kerta hän oli huomannut sen ja lopettanut, lopettanut pian kokonaan. Hän ei enää edes yrittänyt. Hän vain hyväili hiljaisesti, suuteli kerran ja antoi minun nukahtaa viereensä. Se oli liian vähän, sen olisi pitänyt olla enemmän. Mutta samalla se riitti minulle, oli minulle hyvä, vaikkei niin olisi saanut olla.

Öitä enemmän nautin aamuista. Aamuista, jolloin ruhtinas herätti minut olemalla tarkoituksella suloisen kömpelö. Hän saattoi töniä kevyesti vartaloani noustessaan tai pukeutua tarpeettoman äänekkäästi, jotta varmasti heräisin. Hellimillään hän saattoi kutittaa minut hereille, jolloin heräsin omaan nauruuni ja hänen hymyynsä. Hän halusi minun heräävän ennen lähtöään, jotta saisi peitellä minut uudestaan. Mutta viimeisimmällä kerralla ruhtinas oli vain hävinnyt. Minä olin herännyt yksin eikä ruhtinaasta ollut näkynyt jälkeäkään.

Ajattelin ensin, ettei se merkitsisi mitään niin kuin ei moni muukaan asia. Ajattelin ruhtinaan menneen edeltä saliin, järjestäneen aamiaisen tai jotain muuta sellaista, mikä olisi jonkun toisen silmin ollut romanttista. Mutta ruhtinas ei ollut salissa tai missään toisessa huoneessa. Ruhtinas oli vain kadonnut ja minä olin yksin.

Odotin koko päivän, että hän ilmestyisi ja antaisi jonkin täysin luonnollisen selityksen katoamiselleen. Sitten minä punastuisin omalle hölmöydelleni ja ruhtinas kiusoitellen kysyisi, ettenkö pystynyt olemaan edes yhtä päivää ilman hänen hurmaavaa seuraansa. Minä sanoisin jotain kipakkaa takaisin ja me molemmat nauraisimme. Me nauraisimme ja kaikki olisi hyvin, pelkästään hyvin ja kauniisti. Mutta niin ei ollut käynyt.

Odotin ruhtinaan ilmestymistä ainakin neljä päivää. Vietin aikaa ruusutarhassa, jonka vahva, suloinen tuoksu rauhoitti hermojani, tyynnytti ajatuksiani. Silti ne päivät olivat tuskaisen hiljaisia, tuskaisen toimettomia. Ruusut ympärilläni kukoistivat, uudet nuput puhkesivat kukkaansa, vaikkeivat edelliset näyttäneet vielä merkkiäkään lakastumisesta. Mietin, oliko ruhtinaan taika tehnyt ruusuista ikinuoria ja melkein hymyilin, mutta vain melkein.