Lohikäärmeen valssi

36. Jumalat

Jähmetyin valon vallatessa salin ja hävittäessä maailman loistoonsa. Loistoonsa, joka ei kuulunut maan päälle. Jumalallinen kirkkaus kuului Taivaisiin, mutta se vähät välitti siitä ahmaistessaan maailman, joka ei voinut kestää sen valoa.

Ruhtinaan ote kiristyi entisestään ympärilläni. En edes huomannut sitä. Sokaiseva valo esti minua näkemästä sen, minkä ruhtinas näki. Loisto esti minua erottamasta muuta kuin valtavan valkoisen liekin, joksi kirkkaus valon keskellä muotoutui. Liekin sisällä kaksi utuista hahmoa saivat kiinteän muodon, ihmisenkaltaiset vartalot. Mutta hahmot eivät olleet ihmisiä, heissä ei ollut mitään inhimillistä. He olivat jumalia.

Jumalten läsnäolo lumosi minut kauhusta, kun he astuivat liekin sisältä maailmaan. Maailmaan, jonka he olivat ruhtinaan kertoman mukaan hylänneet tuhansia vuosia sitten.

Loisto väisti jumalia, raivasi heille heidän arvoisensa tilan karkottamalla kaiken pimeyden, ruhtinaan varjon ja kuoleman läsnäolon. Ruhtinas puristi minua yhä tiukemmin, havahdutti minut kauhunsekaisesta lumouksesta valoon, joka oli sulkenut meidät jumalien kanssa sisälleen. Tunsin hänen taikuutensa kytevän, sykkivän hänen sydämensä mukana vahvempana kuin koskaan. Mutta taikuus oli voimatonta, pimeällä taikuudella ei ollut toivoakaan nousta vastustamaan Taivaista laskeutunutta valoa. Taikuutta, joka taipui vain jumalten tahdolle.

Siinä hetkessä, valon eristäessä meidät muusta maailmasta, ymmärsin asioita, joita kukaan kuolevainen ei ollut ymmärtänyt tuhansiin vuosiin. Jumalista huokuva valo ei ollut vain taikuutta. Se oli jumaluutta.

Loisto ei himmentynyt. Liekki jumalten takana ei sammunut, vaikka jumalat olivat astuneet sen läpi maan päälle. Miehen ja naisen hahmon ottaneet jumalat seisoivat edessämme käsissään valkoiset, uljaat keihäät. Valkeus heidän ihollaan sulautui kultaiseksi. Jumalat olivat silmissäni jotain niin kaunista ja kauhistuttavaa, etten voinut ymmärtää sitä. Minun ei kuulunut ymmärtää sitä. Jumalat olivat kolossaalisia seisoessaan maailman valtiaina edessämme ja hetkeksi unohdin, että he olivat täällä surmatakseen minut.

Tuli aivan hiljaista.

Sali ympärillämme oli kadonnut valon ulkopuolelle. Valon muodosti ikään kuin kupolin, jonka sisällä ei kuulunut ääntäkään aivan kuin kaikki elollinen maailmassa olisi kavahtanut jumalten ilmestymistä. Jumalat eivät edes vaivautuneet vilkaisemaan ympärilleen. He tuijottivat meihin tai niin ainakin aluksi luulin, kunnes vilkaisin ruhtinaan kasvoja, jotka olivat valahtaneet värittömiksi.

Jumalat eivät katsoneet meitä. He katsoivat ruhtinasta.

Kauhu sisälläni kuiskaili kuoleman äänellä, kun ruhtinas ei vastannut katseeseeni. Hän tuijotti herkeämättä jumalia ilmekään värähtämättä, mutta taikuus hänen sisällään myrskysi kuin pidätelty raivo. Se pelotti minua yhtäkkiä enemmän kuin jumalten läsnäolo. Mitä ruhtinas aikoi? Täytyihän hänellä olla suunnitelma, ei hän voinut antaa eloni päättyä tähän. Ruhtinaan ilmeettömyyden syytä ahdistavampi kysymys oli kuitenkin jumalten liikkumattomuus. Miksi he eivät tehneet mitään, vaikka olin heidän ulottuvillaan?

Aion kysyä sitä ruhtinaalta ääneen, mutta hän vaiensi minut painamalla rivakasti kaulaani käsivarrellaan ennen kuin ehdin edes henkäistä. Ruhtinas loi minuun yhden, nopean vilkaisun, joka riitti kertomaan minulle muuttuneesta tilanteesta kaiken.

Jumalat pelkäsivät minua. Siksi he eivät tehneet mitään, koska he pelkäsivät Valittua. Sitä, mitä minä saattaisin tehdä heille voimalla, jota kannoin sisälläni.

Mutta jumalat eivät tienneet sitä, mitä minä tiesin, mitä ruhtinas tiesi. Minä en voinut käyttää voimaa, minä vain säilytin sitä. Minä en voinut tehdä jumalille mitään ja silti he seisoivat vain pienen etäisyyden päässä meistä valmiina tappamaan minut.