Lohikäärmeen valssi

28. Epäilys

Sinä yönä en saanut unta.

Makasin vuoteella selälläni. Tuijotin katoksen kuvioita näkemättä niitä. En muistanut, että olisin sulkenut huoneen oven, että olisin riisuutunut ja ottanut vaadittavat askeleet vuoteen luo. En muistanut, että olisin kömpinyt peiton alle tai painanut päätäni tyynyyn. En muistanut kuin ruhtinaan huulien jylhän hipaisun poskeani vasten. En muistanut kuin hänen sanansa, jotka hajottivat koko maailmani.

En ole koskaan tappanut ainuttakaan vieraistani.

Se oli vale. Sen oli oltava vale. Ruhtinaan täytyi valehdella minulle. Käännyin vuoteella jo sadannen kerran, mutta en vieläkään pystynyt karkottamaan ruhtinaan sanoja mielestäni, en ahdistusta sisälläni. Ruhtinas huijasi minua, tämä oli jokin hänen kieroutunut käsityksensä pilasta. Mutta samalla tiesin, ettei niin ollut. Ruhtinas ei koskaan ollut valehdellut minulle, ei suoraan. Hän jätti vastaamatta kysymyksiin, harhautti puheillaan ja väänsi sanansa tarkoittamaan yhtä ja kuulostamaan toiselta, mutta ei koskaan valehdellut.

Ruhtinaan sanat kätkivät sisäänsä lukemattomia mahdollisuuksia, josta kaikki saattoivat olla joko valetta tai totta tai sitten molempia. Siitä tässä oli oltava kyse, taitavasta ja juonittelevasta valheesta. Ruhtinas oli sanonut, että hän itse ei ollut tappanut vieraitaan. Se ei tarkoittanut etteivätkö he olisi kuolleita. Ruhtinas oli vain yksinkertaisesti käskenyt jonkun muun tekemään murhat puolestaan. Kenties ruhtinas käytti kivimiehiä murhaajinaan, sillä he olivat jo valmiiksi ruhtinaan julmuuden armoilla edes tajuamatta sitä itse.

Ajatukseni olivat raskaita, kuoleman varjostamia. Selitin itselleni ruhtinaan sanat uudelleen ja uudelleen. Yritin saada ne kuulostamaan järkeviltä ja sitä ne olivatkin. Neitojen kuolinsyyllä tai tappajalla ei ollut väliä, sillä he eivät voineet olla muuta kuin kuolleita. Heidän oli oltava kuolleita. Kuolleita. Miksi en silti pystynyt uskomaan sitä totuudeksi, vaikka kuinka halusin?

Koska minä en halunnut sen olevan totta. En halunnut hänen olevan tappamisesta nauttiva Lohikäärmeruhtinas, vaan pelkästään hellä ja hyväntahtoinen ruhtinas. Pelkkä ruhtinas, jonka kanssa olin onnellinen.

Kierähdin toiselle kyljelleni. Se oli virhe, sillä silloin tunsin tyhjyyden vierelläni, näin huoneen seinän. Vuode oli liian suuri ja tyhjä, autio. En nähnyt voimakasta vartaloa, ruhtinas ei ollut vierelläni. Ruhtinas ei pidellyt minua vartaloaan vasten, ei laskenut sylistään unten maailmaan. En silti antanut itselleni lupaa kaivata häntä. Olin liian kiukkuinen ja hämmentynyt ja se oli vain ja ainoastaan ruhtinaan syytä. Silti ruhtinaan poissaolo vihlaisi rintaani. Kipu ei kuitenkaan tullut sisältäpäin, vaan ulkoa, suoraan rintani päältä.

Hitaasti nousin istumaan, luovuin turhista yrityksistä saada unta. Sormeni hakeutuivat kaulalleni ja koskettivat riipusta, jonka ketju oli raapaissut ihoani huonosta asennosta johtuen. Varovasti avasin hopeisen kaulaketjun lukon. Riipus lepäsi kämmenelläni, katselin soikeaa safiiria. Hämärässäkin, ilman valoa, pystyin erottamaan jalokiven pinnalla tanssivat värisävyt. Sävyt olivat syviä kuin pohjaton lampi, joka näytti elävän. Koru muistutti hauraasta, niin väärästä ja lempeästä hetkestä, jona olin sen ruhtinaalta saanut.

Et ymmärrä minua. Mutta ehkä joskus vielä ymmärrät.

Ruhtinaan sanat palasivat mieleeni pitkän unohduksen jälkeen. Ne melkein onnistuivat syrjäyttämään kuolemaan kietoutuneen arvoituksen. Mitä ruhtinas oli tarkoittanut? Puristin käteni nyrkkiin, punnitsin riipuksen painoa. Yritin järjestää tapahtumia mielessäni oikeaan järjestykseen. Kun olin saanut korun, olin nukkunut se kaulassani siitä asti. Ensimmäinen yö koru kaulassa oli ollut ensimmäinen yö ilman painajaisia. Se oli ollut ensimmäinen yö, jona olin nähnyt valkean usvan täytteistä unta. Mutta ruhtinas riisui minulta aina korun, kun kävimme yhdessä vuoteeseen. Hän sanoi etten tarvitsisi sitä, mutta miksi? Mihin minä korua tarvitsin?