Lohikäärmeen valssi

10. Ensimmäinen kolmesta

Vaunut olivat taas liikkeellä. Tuijotin ulos ohi vilistäviä maisemia pystymättä keskittämään katsettani mihinkään. Olotilani oli hyvin samankaltainen kuin ensimmäisenä matkustuspäivänä. Minua väsytti ja pelotti. En ollut nukkunut koko yönä muutakuin katkonaisesti torkahdellen, ja joka kerta nukahdettuani olin nähnyt painajaisia lohikäärmeestä, joka repi nuorelta naiselta pään irti. Painajaisen lopuksi lohikäärme käänsi päätään ja tuijotti pistävän sinisillä silmillään suoraan minuun. Säpsähdin joka kerta hereille hiestä märkänä ja sydän pamppaillen.

Jotain hyvää Valenin kapinalliskertomuksesta oli kuitenkin seurannut. Enää en pelännyt kuningas Ulmerin palatsia, joka ei Valenin mukaan ollut enää kaukana. Mitä sitten, vaikka hoviväki tuijottaisi minua halveksuen tai kaatuisin rähmälläni kuninkaan edessä? Mitä merkitystä sellaisilla asioilla edes oli? Ei mitään. Ei yhtikäs mitään. Kuninkaan kanssa käytävä audienssini oli vain pakollinen viivytys matkallani kohti varmaa kuolemaa. Olin asettanut pelkoni tärkeysjärjestykseen. Kuolema oli nöyryytystä pahempaa.

Tunsin Valenin katseen itsessäni. Hän oli tuijottanut minua koko aamun, sekä leirissä että vaunuissa. En tahtonut muodostaa katsekontaktia hänen kanssaan. Valen etsi oikeita sanoja, halusi pyytää anteeksi edellisillan kauhukertomustaan, mutta kieltäydyin itsepintaisesti kohtaamasta miehen katsetta. Niinpä Valen pysyi vaiti. Jos kohtaisin anteeksipyytävän katseen, en olisi pystynyt säilyttämään välinpitämätöntä kuortani. Älä näytä tunteitasi, kipuasi, tai muuten sinua loukataan vielä enemmän. Sen olin isäni talon palvelijana oppinut.

Yksitoikkoinen metsämaisema vaihtui ensin peltoihin ja sitten kaupunkimaisemiin. Emme kuitenkaan menneet kaupungin lävitse, vaan kiersimme sen sivutietä pitkin. Kaupungin pienet puutalot vaihtuivat suuriin maalaiskartanoihin. Ne seisoivat ylväinä kukkuloiden suojissa, ja langettivat varjonsa avuttoman kaupungin ylle. Kartanoissa asui herttuoita ja herttuattaria, jotka nyrpistivät nenäänsä kaupungin työläisille. Työläisille, jotka leipoivat heidän vaalean leipänsä ja ompelivat heidän hienot pukunsa.

"Saavumme pian palatsiin."

"Sinä olet kertonut sen jo", totesin kääntämättä vieläkään päätäni. Saatoin kuulla Valenin liikkuvan epämieluisasti vastapäisellä istuimella.

"Sarah, älä sulje minua ulkopuolelle", Valen pyysi. "Tarvitset minua selvitäksesi tästä päivästä. Et ymmärrä, millaiseen käärmeiden pesään olet astumassa käydessämme palatsiin."

En sanonut mitään. Kuvittelin tietäväni. Palatsi olisi täynnä keikaroivia miehiä ja koristautuneita naisia, jotka juoruilisivat toisistaan ja valittaisivat palvelusväen epäpätevyydestä. Ihan kuin he itse osaisivat pestä pyykkinsä ja kypsentää ruokansa paremmin.

Valen ei reagoinut vaitiolooni, vaan jatkoi selostustaan tulevan päivän aikataulusta.

"Kun saavumme palatsiin, joudumme valitettavasti erillemme. Minun on tehtävä raportti ja hoidettava velvollisuuksiani. Sinut vastaanottaa kuningatar Sibylla ja hänen seuraneitonsa. He huolehtivat valmistautumisestasi audienssiin kuninkaan kanssa."

"Ta-tapaanko minä kuningattaren? Henkilökohtaisesti?" älähdin ääneen ajattelematta sen enempää. Unohdin hetkeksi välinpitämättömän kuoreni, jota minun oli ollut tarkoitus pitää yllä vuorille saakka.

"Sainpas sinut puhumaan", Valen naurahti hymyillen vaisusti. "Ja kyllä, sinä tapaat kuningattaren henkilökohtaisesti. Perinteenä on, että kuningatar vastaanottaa ruhtinaan, miten sen nyt sanoisi, korvauksen."

Korvaus. Sitäkö minä merkitsin? Sana sai minut kuulostamaan esineeltä. Kasalta kultaa ja hopeaa, joka lähetettiin palkkioksi hyvin tehdystä työstä. "Kuningas lähettää tämän niin sanotun korvauksen mukana varmaan kiitoskortinkin", tuhahdin happamana.