Lohikäärmeen valssi

13. Matkan pää

Tyhjyys. Kuori, joka reagoi ympäristöönsä, mutta ei tunne tai havaitse mitään. Tyhjä kuori, sellaiseksi itseni tunsin. Koskettelin hupullisen viittani taskua jatkuvasti. Se rauhoitti minua, piti minut tietoisena. Olin saanut viitan seuraneidoilta, kun olin vaihtanut epämukavan juhlamekon ja korsetin omiin vaatteisiini. Tumma, lähes musta, viitta oli lahja kuningatar Sibyllalta, niin he olivat sanoneet. Viitan taskussa oli ollut metallirengas, johon olin kiinnittänyt kuningattarelta saamani avaimen vaivihkaa ennen lähtöämme hovista.

Matkaa oli kulunut useampi päivä. Kuninkaallinen palatsi ja sen kieroileva hovi olivat jääneet kauas taakse, ja hyvä niin. En tahtonut muistella kuningas Ulmeria, lordi Darcya saati kokemaani nöyryytystä. Muistojaan ei voinut karkottaa, mutta unohtaa voi. Lukitsin muiston esittelystäni kuninkaalle rasiaan, hylkäsin sen mieleni perukoille ja annoin painua unholaan. 

Vaunut natisivat ja hevosten kaviot kopsuivat vasten maata. Kaikki oli aivan kuten matkan alussa, paitsi että nyt matka oli lopussa. Vuoret häämöttivät horisontissa harmaina kuin raskaat sadepilvet. Vuorille tultaessa olisi käveltävä loppumatka Ruhtinaan maille saakka, niin Valen oli kertonut.

Valen oli muuttunut hovista lähtömme jälkeen. Hän ei enää puhellut kanssani niitä näitä, ilmoitti vain tauoista ja muusta oleellisesta sotilaan välinpitämättömällä äänellä. Hän ei enää edes katsonut minua silmiin. Hän oli myös pelkkä tyhjä kuori, kuten minäkin.

Tyydyin katselemaan maisemia, jotka olivat muuttuneet karuksi kivikoksi. Poissa olivat palatsin kaunis puutarha, metsien puut ja viljavat pellot. Pelkkiä kiviä ja kitukasvuisia pensaita. Maisema oli yhtä lohduton kuin tunnelma vaunujen sisällä. 

"Valen, oletko kunnossa?" tahdoin tietää, mikä häntä oikein vaivasi.

Vaunut pysähtyivät. Valen sivuutti kysymykseni kuin ei olisi kuullutkaan, eikä vieläkään katsonut minuun. "Hevoset eivät voi jatkaa pidemmälle", Valenin äänessä ei ollut minkäänlaista sävyä, ei mitään tunnetta. "Jatkamme jalan."

Valen avasi vaunun oven ja astui ulos. Turhautuneena seurasin perässä. Kirpeä vuoristoilma iski vasten kasvojani. En ollut koskaan käynyt näin pohjoisessa. Viima pisteli poskiani. Nostin hupun ylös suojaamaan kasvojani kylmyydeltä ja kiedoin viitan tiukemmin vartaloani vasten. Kuningattaren lahja osoittautui olevan hyödyllinen muuhunkin kuin vain avainnipun piilotteluun.

Valtaosa vartiostosta jäi vuoriston juurelle hevosten kanssa. Vain Rude, Thomas ja Valen saattaisivat minut perille asti. Kun kysyin syytä, Thomas ehätti vastaamaan.

"Vuoristossa ei ole enää väijytyksen vaaraa", Thomas vilkaisi vakavana ylöspäin, kohti vuorten huippuja. Ruhtinaan kivilinna kohosi korkeimman vuoren huipulla uhkaavana. "Kukaan ei uskalla tulla näin lähellä Lohikäärmeruhtinaan maita, eivät edes kapinalliset."

Se oli tyhjentävä vastaus, enkä kysynyt enempää. Nelihenkinen seurueemme lähti kapuamaan vaikeakulkuista polkua pitkin yhä korkeammalle vuoristoon. Vartiosto jäi hevosten sekä vaunujen kanssa alas katselemaan peräämme.

Jatkuvaan ylämäkeen kulkeminen oli raskasta ja minun oli ponnisteltava pysyäkseni kärjessä kulkevan Valenin vauhdissa, mutten tahtonut myöntää sitä. Rude ja Thomas kulkivat takanani valmiina auttamaan, jos jalkani lipsahtaisivat kivien päältä ja kaatuisin. Tiesin, että he ajattelivat parastani, mutta tuntui alentavalta, että olin ryhmämme heikoin lenkki. He olivat miehiä ja vieläpä ammattisotilaita, ymmärrettävästi fyysisesti vahvempia, mutta silti tunsin itseni riittämättömäksi. Tunne sai sisuni nousemaan ja tyhjyyden väistymään sen tieltä hetkellisesti. Minähän en pyytäisi taukoa!

Polku kiemurteli ylöspäin ja haarautui useamman kerran. Valen kulki kuitenkin epäröimättä, välittämättä polun muutoksista. Hänen askeleidensa varmuus muistutti minua siitä, että hän oli kulkenut tämän matkan monet kerrat aikaisemminkin. Monen toisen tytön ja naisen kanssa. Polku, sen käänteet ja määränpää olivat hänelle tuttuja.