Lohikäärmeen valssi

6. Hyvästit helvetille

Kaksi päivää. Kaksi äärimmäisen pitkää päivää oli kulunut upseerin vierailusta. Olin istunut käytännössä tauotta kaksi päivää kylmässä, kosteassa kappelissa. Maria oli tuonut minut kappeliin kumpanakin aamuna.

"Sinä et tee viimeisinä päivinäsi töitä, Charlesin tytär", Maria oli sylkenyt kuin kirosanan uuden tittelini, kun olin kysynyt, mitä oli tekeillä.

Minun oletettiin rukoilevan ja paastoavan, mutta kukaan ihminen ei jaksa saati pysty rukoilemaan kahta päivää putkeen tekemättä mitään muuta. Kaiken lisäksi he halusivat minun rukoilevan Jumalaa, joka oli hylännyt minut jo ennen syntymääni. Olin liian katkera ja ylpeä voidakseni alentua pyytämään apua joltain sellaiselta, jota olin päättänyt vihata jo lapsena. Rehellisesti sanottuna en edes uskonut, että Jumalaa oli olemassa. Siispä vain istuin puisella penkillä tuijottamassa alttaria ja sen yläpuolelle kiinnitettyä puusta veistettyä ristiä odottaen, että jotain tapahtuisi.

Se näistä päivistä tekikin sietämättömän, tekemättömyys ja odottelu. En ollut tottunut tällaiseen joutilaana olemiseen. Käteni syyhysivät tekemisen puutteesta. Ne halusivat neulan ja lankaa, rievun ja vesisaavin, mitä tahansa tekemistä! Olin tänäänkin letittänyt turhautuneena hiukseni vähintäänkin viisikymmentä kertaa palmikolle, ja purkanut sen samantien. Hiukseni olivat nyt kasa tummia sotkuisia kiharoita, jotka sojottivat kaikki eri suuntaan. Hiukseni kuvastivat hyvin ajatuksiani, jotka nekin sojottivat päättämättöminä eri suuntiin.

Jokainen ajatukseni halusi minun kuuntelevan itseään, toimimaan sen tahdon mukaisesti. Ne halusivat olla kasa keskenään erilaisia lankoja, mutta pystyin jakamaan ne karkeasti kahteen ryhmään; niihin, jotka pitivät vuorille matkaamista mahdollisuutena ja niihin, jotka pitivät vuoria tätä taloakin pahempana vaihtoehtona. Kun kysyin jälkimmäiseltä ajatusryhmältä, miten vuorilla odottava linna voisi olla tätä paikkaa pahempi, oli vastaus raastavan yksinkertainen ja totuudenmukainen: Eleanor. Eleanor ei olisi siellä kanssani.

Ajatus siitä, etten näkisi Eleonoria enää koskaan, sai minut lähes tulkoon hulluksi. En pystynyt kuvittelemaan elämääni ilman Eleanoria. Kuka olisi valoni tunnelin päässä, pelastava enkelini helvetin syövereissä, jos ei Eleanor? Siihenkin vastaus oli julman yksinkertainen: ei kukaan, sillä kenellekään muulle en merkinnyt mitään.

En ollut nähnyt Eleanoria kertaakaan sen yön jälkeen, kun Eleanor oli hoitanut haavani ja kertonut Charlotesta. Eleanorkin luultavasti vihasi minua nyt, kun olin kaksi päivää sitten jättänyt hänet yksin vuoteeseen, ja hän oli herännyt sieltä yksin, jätettynä.

Syvällä sisimmissäni tiesin, ettei Eleanor kykenisi vihaamaan minua. Suremaan, murehtimaan, itkemään ja sanomaan sanoja, joita ei tarkoittanut kyllä, mutta ei ikinä vihaamaan. Tämä kaikki, ja tänään koittava lähtöni oli kuitenkin helpompi kestää, kun uskottelin itselleni hänen tuntevan niin.

Lähtö. Niin, tänään se tapahtuisi. En tiedä mitä olin odottanut tuntevani tänä lähtöni päivänä, mutta en ainakaan tyhjyyttä. Eikö minun kuuluisi pelätä, olla kauhuissani? Kyllä, ottaen huomioon sen, että olin lähdössä kidutettavaksi, häpäistäväksi ja kuolemaan valtakunnan pelätyimmän miehen luo, mutta olin täysin turta sisältäni. En pelännyt, en odottanut kauhusta kankeana tulevaa. Tuntui, kuin olisin jo kuollut.

Kappelin ovi vedettiin auki raskaan narahduksen saattelemana. Tiesin kääntymättäkin tulijan olevan Maria. Maria oli käytännössä määrätty vanginvartijakseni. Ihan kuin kukaan oikeasti kuvittelisi minun yrittävän paeta. Olin itse valinnut kohtaloni, en aikonut juosta sitä karkuun.

Maria ei tullut peremmälle kappeliin. "On aika, Charlesin tytär", Marian ääni tihkui säälimätöntä ivaa. Serafinan tavoin hänkin oli vuosikaudet vihannut olemassaoloani, joten tämä päivä mahtoi olla keittiön ankaran emännän onnenpäivä.

Tein ristinmerkin rintaani vasten, vaikken uskonutkaan sen merkitykseen. Tapojeni orja, kuten kaikki muutkin. Kuuliaisesti nousin ylös ja kävelin mitään sanomatta Marian ohi ulos. Päivä oli jo valjennut, kello oli varmaankin jo likemmäs keskipäivää. Silloin oli ollut vielä pimeää, kun Maria oli saatellut minut aamuhämärissä kappelille.

Maria sulki takanani kappelin raskaan oven, ja kulki perässäni läpi syreenipensaiden varjostaman pihatien. Joka askeleella sydämeni lyönnit tuntuivat kovemmin rinnassani. Tämä oli viimeinen kerta kun kuljin tätä tuttua hiekkaista polkua, ja jostain syystä halusin painaa sen joka ikisen hiekanjyvän ja joka ainoan ruohonkorren mieleeni.

Hiekkapolun päässä eteeni laajeni sisäpiha. Vasemmalla puolella odotti hevosvaunut ja joukko sotilaita. Ilmestys melkein huvitti minua. Ihan kuin olisin rikollinen, jonka kiinniottamiseen tarvittaisiin tusina sotamiestä.

Oikealla puolella seisoi jykevä talo, ja sen edessä koko talon väki, niin herrasväki kuin palveluskunta. Omituinen tunnelma vallitsi pihamaalla, kuin olisi ollut hautuumaalla. Kaikki käänsivät katseensa minuun. Jokaisen ihmisen kasvoilla oli erilainen ilme.

Piikatytöt katselivat minua säälien. En ollut koskaan sopeutunut heidän joukkoonsa, mutta he eivät myöskään olleet koskaan olleet ilkeitä, vain hiljaisen pahoillaan. Nyt he säälivät minua. Normaaliolosuhteissa olisin kiukustunut moisesta, mutta nyt se lämmitti tuntemattomalla tavalla sydäntäni. Soin tytöille pienen hymyn, olivathan he kuitenkin olleet osa siedettävämpää palaa elämässäni.

Rengit katsoivat minua totisina, osa nyökäytti päätään tai nosti hatun päästään katseidemme kohdatessa. Nyökäytin päätin kevyesti heille. Renkeihin en oikeastaan koskaan sen pahemmin ollut tutustunut, mutta toisinaan jotkut heistä olivat auttaneet minua raskaiden vesisankojen tai maitotonkkien kanssa, kun olin ollut lapsi. He ansaitsivat kiitoksen.

Viimeisimpänä katseeni pysähtyi isäntäväen kohdalle. Siinä he seisoivat kaikki kolme, isä, Serafina ja Eleanor. Jossain toisessa elämässä olisin voinut kutsua heitä perheekseni, mutta en tässä elämässä.

"No, Charlesin tytär! Sano paremmillesi jotain", Maria sihahti selkäni takana.
"He sentään kasvattivat sinut, kiitä edes siitä hyvästä!"

En sanonut mitään, sen sijaan käännyin sotilaiden puoleen. "Olen valmis täyttämään velvollisuuteni Charlesin tyttärenä, joten voisimmeko jo lähteä?"

Sotilaat katselivat minua hetkisen ymmällään, kunnes eräs heistä kysyi: "Ettekö halua hyvästellä perhettänne?"

"Minulla ei ole perhettä", vastasin vakaasti kuuluvalla äänellä. Kysymyksen esittänyt sotilas kohautti vain olkapäitään, ojensi kätensä. Tartuin siihen empimättä, ja sotilas auttoi minua nousemaan vaunuihin. Sivusilmältä ehdin nähdä isän huulien liikkuvan, mutten halunnut kuulla mitä hän yritti sanoa.

Kiskaisin vaunun oven kiinni kääntämättä päätäni taaksepäin. Tiesin, mitä näkisin jos kääntyisin. Kolmet kasvot, joista yksi kuvasti syvää tyytyväisyyttä ja voitonriemua. Toinen katumusta, jonka osoittaminen oli liian myöhäistä, ja kolmannet kasvot olivat ne, joiden epätoivoa ja särkynyttä rakkautta en olisi kestänyt katsoa. Pelkäsin muuttavani mieleni, jos näkisin ne.

Heitin hyvästit vanhalle tutulle helvetille, joka jäi taakseni vaunujen nytkähtäessä liikkeelle, ja toivotin tervetulleeksi uuden, tuntemattoman helvetin, joka odotti minua matkani päässä.