Lohikäärmeen valssi

20. Hauraaksi särkynyt

Aika oli kadonnut. Se oli lakannut olemasta, sen kululla ei ollut enää merkitystä. Aikaa eivät enää määrittäneet auringonlaskut tai -nousut. Sen määrittivät nukahtamiseni ja heräämiseni sekä ne hetket ruhtinaan kanssa, jotka pakottivat itsensä mahtumaan valveilla olemiseni ja nukkumiseni väliin.

Niistä hetkistä ruhtinaan kanssa oli tullut ajan keskipiste. Ne hetket olivat kuin kirkonkello, joka kutsui ihmiset jumalanpalvelukseen pyhäpäivinä. Kirkonkello kumahteli, kutsui ihmiset luokseen kuulemaan Jumalan sanaa. Ei ollut väliä, uskoivatko ihmiset vai eivät. Jokainen heistä saapui tottumuksen orjana, kun kirkonkello kutsui.

Ruhtinas itse oli kuin kirkonkello ja kivimiehet olivat hänen kumahduksensa, hänen kutsunsa. Minä puolestani olin se tyhmä ihminen, joka totteli ja saapui, osaamatta enää toimia erilailla. Jokainen kulunut tai kulumaton minuutti johti lopulta siihen hetkeen, jossa löysin itseni ruhtinaan luota, kuulemassa hänen sanaansa.

Sellainen hetki oli jälleen käsillä. Kutsu oli tullut ja minä seisoin salin lattialla kivimiesten välissä odottamassa, että ruhtinas suvaitsisi ilmaantua paikalle.

Ruhtinas oli valjastanut kärsimättömyyteni omaksi pieneksi huvikseen, jolla hän leikitteli koetellen jo valmiiksi heikkoa kärsivällisyyttäni. Siltikin, minä olin tottunut hänen seuraansa, tai ainakin olin tottumassa, ja se pelotti minua enemmän kuin tahdoin myöntää.

Ulkomaailma, normaali elämä vuoren ulkopuolella, oli alkanut tuntua epätodelliselta, kaukaiselta muistolta. Pelkäsin unohtavani, millaista elämä oli joskus ollut.

Yksin ollessani kulutin jokaisen hetken keskittymällä muistamaan Charlesin kartanon, sen jokaisen huoneen, tavaran ja ihmisen, jopa Serafinan. Vastentahtoisesti olin antanut itselleni luvan ajatella myös Charlesia. Miestä, isää, jonka rakkautta olin turhaan yrittänyt vuosikaudet anoa. Isää, joka olisi ehkä ollut valmis antamaan minulle palan siitä rakkaudesta, jonka vereni vuoksi olisi pitänyt kuulua minulle jo kauan ennen lähtöäni. Hänen äänessään oli ollut katumusta, kun hän oli myöntänyt minun olleen hyvä tytär. Vaikka sen sanomiseen ääneen oli vaadittu viininkatkuinen humala, Charles oli silti sanonut niin.

Charlesista ajatukseni vaelsivat Eleanoriin, ainoaan elävään ihmiseen, joka oli rakastanut minua ehdoitta. Usein löysin itseni muistelemasta hänen vakavia mutta silti aina niin kauniita kasvojaan. Muistelin yhteistä lapsuuttamme, suruineen ja iloineen. Mietin, mitä hänelle kuului, oliko hän kunnossa ja turvassa. Jos Eleanor vain olisi turvassa, ehkä onnellinenkin, minun uhraukseni ei olisi ollut turha. Eniten mietin kuitenkin viimeistä yötämme yhdessä, sisarellista rakkautta välillämme. Se oli samaan aikaan kaunein ja surumielisin muistoni meistä, minusta ja isosiskostani.

Eleanorin kuva oli säilynyt kirkkaana mielessäni, vaikka harmaa mekko oli kadonnut valkoisesta huoneesta muistuttamasta hänestä. En osannut sanoa, milloin se sekä kuningattaren lahjoittama viitta olivat hävinneet, mutta ne eivät olleet olleet enää pitkään aikaan huoneessa. Avain ja terä sen sijaan olivat edelleen visusti peilipöydän laatikossa. Ne olivat ainoat fyysiset asiat, jotka enää muistuttivat minua maailmasta vuoren ulkopuolella. Maailmasta, jossa ruhtinas oli vain kammottava tarina.

Palasin ajatuksistani nykyhetkeen, jossa ruhtinas oli todellinen, elävä olento. Tuijotin marmoriportaiden yläpäätä, seinällä komeilevaa ruhtinaan vaakunaa. Sen eri sinisen sävyt olivat samaa väriä, mutta silti erilaisia keskenään. Ihan niin kuin ruhtinaskin ja hänen neljä eri puoltaan olivat yksi ja sama, mutta siltä toisistaan erottuvia.

Ruhtinas oli osoittautunut tyystin erilaiseksi kuin kauhutarinoissa, joita kerrottiin jokaiselle tyttölapselle ympäri maata. Raakalaismainen elukka, sellaiseksi olin hänet kuvitellut koko elämäni ajan. Mutta nyt, kun olin viettänyt hänen kauniissa vankilassaan kuukauden, vuoden tai kuka ties kuinka kauan tai vähän aikaa, olin pakotettu näkemään hänet toisenlaisena.